Ua, uah, ua, uah...
Ua. uah, ua, huuuu—oo.
Rolf huhusi vastaukseksi jälkimäisen säkeen, mutta toinen vastasi taas molemmilla säkeillä, josta saattoi päättää, että se oli joko oikea huuhkaja tai joku vieras. Toveri se ei ainakaan ollut, sillä viimeiseksi vastaukseksi olisi riittänyt pelkkä "huuuuu—oo". Rolf ei saanut koskaan tietää, mistä se tuli, mutta hän ei sen kommin kiinnittänyt asiaan huomiota.
Kauan aikaa hän sitten istui muutamassa pimeässä kolkassa, josta hän saattoi nähdä tien. Plattsburgin puolelta kuului ääniä. Vähää myöhemmin ammuttiin paljoa lähempänä pari laukausta. Hän sai jälestä päin kuulla, että ne laukaukset tarkottivat erästä hänen toveriansa. Vihdoin kuului heikkoa etäistä kumahtelua: tumpp ta-ta tumpp ta-ta... Hän otti tupesta puukkonsa, pisti sen syvään maahan ja kosketteli sitten hampaillaan vartta. Se vahvisti ääntä ja nyt hän erotti selvään: sieltä tuli täyttä laukkaa nelistävä hevonen, mutta se oli vielä niin etäällä, että kului viisi minuttia, ennenkuin hän seisaaltaan erotti selvästi kavionkopseen. Hälyn lähetessä hän kuuli aseitten kalsketta, ja ratsastajan ohi ajaessa huomasi Rolf, että se oli brittiläinen upseeri. Mutta minne ja miksi?
Saadakseen tietää ratsastajan matkan määrän Rolf seurasi häntä juosten mailin verran. Hän saapui siten kukkulalle ja sinne pohjatuuli jälleen kantoi saman kumahtelevan äänen.
"Matkalla Canadaan, all right," hykerteli Rolf itsekseen. Mutta ei mikään osottanut, oliko hän vain sananviejä, vaiko etujoukon tiedustelija, vai oliko hänet lähetetty kutsumaan lisäväkeä.
Jälleen hän odotti kauan. Puoli yhdentoista aikaan kuului etelästä taas ääntä. Maahan pistetyn puukon avulla hän jälleen kovensi sen, mutta ei sittenkään erottanut tarkoin mitä se oli. Yö oli kuutamoton ja pimeä, ja huoletta saattoi istua sangen lähellä tietä, pelkäämättä tulevansa nähdyksi. Kahdenkymmenen minutin kuluttua ääni oli tullut sangen lähelle ja pian sitten musta joukko matkasi tietä pitkin. Ajomiesten kielestä ei ollut epäilystäkään; englantilaisen upseerin tuntee helposti puhetavastaan. Raskaita pyöriä vieri tietä pitkin; etujoukosta sanoi joku kovalla äänellä muutaman sanan ja hänen puheensa oli kaikuvaa ranskaa. Siinä selväänkin kulki joukko, jossa oli satakunta brittiläistä soturia, parit kolmet vaunut, tykkejä ja ranskalainen oppaana. Rolf luuli tuntevansa äänen; niin, hän oli melkein varma siitä, että opas oli François la Colle.
Tämä oli tärkeä huomio, mutta ei vielä ratkaiseva. Kello oli nyt yksitoista. Puolenyön aikaan hänen piti olla kanuulla. Hän lähti sinne niin nopeaan kuin pääsi, mutta kun yö oli niin pimeä, oli hänen kulkunsa pakostakin hyvin hidasta. Silloin tällöin pilkisti taivaalla tähtiä, ja niiden johdolla hän pääsi järvelle, seisahtui muutaman kymmenen askeleen päähän rannasta ja matki siinä kuikan vaikeroivaa uikutusta:
Hu-u-u-u-uuu-u...
Hu-u-u-u-uuu-u.
Huu-uuu...
Kymmenen sekunnin kuluttua kuului vastaus:
Hu-u-u-u-uuu-u...
Huu-uuu.