Ja jälleen kymmenen sekunnin kuluttua Rolfin vastaus:
Huu-uuu...
Hänen molemmat toverinsa olivat jo yhtymäpaikalla. Fisken käsivarren oli luoti lävistänyt. He päättivät parhaimmaksi lähteä oikopäätä pääkortteeriin laihoine tietoineen, samalla saadakseen hoitoa haavotetulle toverilleen. Mutta Fiske ei ollut milläänkään haavastaan, sanoi sitä vain naarmuksi ja muistutti heille, että heidän velvollisuutensa oli saada varma tieto vihollisen liikkeistä. Päätettiin sen vuoksi, että Seymour veisi takaisin Fisken ja saadut tiedot, Rolfin taas piti jatkaa tiedustelujaan.
Kello yhden aikaan yöllä hän oli jälleen samalla mäellä, jolta oli nähnyt yksinäisen ratsastajan matkan sekä tykistö- osaston, joka oli saapunut hänen perässään. Hänen siinä odottaessaan kuului pohjoisesta päin yhä heikkeneviä ääniä ja etelästä käsin toisia, jotka kasvoivat. Tunnin kuluttua hän näki vielä suuremman osaston sotaväkeä kuormastoineen ja lotisevine vankkureineen. Ainoastaan kaksi selitystä oli mahdollista. Joko kokosivat brittiläiset joukkojaan Chazyn satamaan, jonne he, pohjatuulen suojatessa heitä MacDonoughia vastaan, saattoivat koota riittävästi varastoja ja joukkoja pohjoisesta käsin, marssiakseen Albanya vastaan maan poikki; taikka sitten oli vihollinen kaikin peräytymässä Canadaan. Siitä voi saada selvyyttä ainoastaan yhdessä paikassa: Chazyn kylän tienristeyksessä. Hän sen vuoksi lähti juoksujalkaa Chazyyn, jonne oli matkaa kuusi mailia.
Edellä kulkeva sotaväenosasto matkasi kolme mailia tunnissa'; Rolf kulki viisi mailia. Parinkymmenen minutin kuluttua hän oli sen saavuttanut, mutta joutui nyt pulaan sen hitauden vuoksi. Mitä piti hänen tehdä? Oli melkein mahdotonta kulkea pimeässä metsän kautta niin nopeaan, että olisi saanut joukon sivu kaarretuksi. Hänen täytyi sen vuoksi tyytyä siihen, että kulki vähän matkan päässä joukon jäljessä. Kerran tai pari, jonkun ryhmän hiukan jätättäessä, hän sattui niin lähelle, että joutui vaaraan, sillä hän saattoi helposti kuulla heidän puheensa.
Siitä, mitä hän kuuli, kävi selvään ilmi, että armeija peräytyi. Mutta se oli kuitenkin ainoastaan rivien pakinoita. Hän malttoi levotonta mieltään ja seurasi verkalleen joukon jäljessä. Kerran muuan mies jäi jäljelle piippuaan sytyttämään ja hän melkein kosketti Rolfia. Huomatessaan kulkijan hän kysyi englanniksi, mutta ranskaksi murtaen: "Kuuleppas, toveri, onko sinulla tulta." Rolf matki Canadan englantilaisten puheenpartta, johon hän jo oli jonkun verran perehtynyt: "Ei ole, minä kun en polta", ja väistyi sitten vähän syrjempään, niin ettei häntä huomattu.
Kului melkein puolen tuntia, ennenkun he olivat Chazyssa, ja siellä he poikkesivat sille tielle, joka kulki suoraan pohjoista kohti. Ei epäilemistäkään, armeija oli matkalla Canadaan! Rolf istui aidalla aivan lähellä, kun heidän askeleensa kulkivat ohi trampp, trampp, trampp, ja vankkurit kolisivat klink, klunk, klonk, klank, ja äänet sitten hälvenivät pohjoista kohti.
Hän oli nähnyt ehkä kolmisensataa miestä; mutta brittiläisessä armeijassa oli kolmetoistatuhatta, hän sen vuoksi istui odottamaan. Kauaa hänen ei tarvinnutkaan vartoa. Puolen tunnin kuluttua lähestyi etelästä päin kaikesta päättäen paljoa suurempi joukko. Lyhtyjä kiilsi etupäästä, jonka vuoksi Rolf lymysi aidan taakse, mutta kun se oli matala, niin se tarjosi huonon suojan. Vähän syrjässä siitä oli tuomari Hubbellin tuttu talo taajoine pensasaitoineen. Sinne hän riensi, ja piiloutui pensaihin. Lähestyvä joukko oli hyvinkin samanlainen kuin se, joka oli edellä kulkenut, mutta paljoa suurempi. Siinä oli vähintäin kokonainen rykmentti, ja kun se oli kylätien täyttänyt, niin muuan upseeri huusi: "Seis!" ja antoi uusia ohjeita. Selväänkin joukon aikomus oli jäädä siihen yöksi. Muuan sotamies lähestyi aitaa, ottaakseen siitä polttopuita, mutta eräs upseeri häntä nuhteli ja kielsi. Löydettiin muita polttoaineita, huonompia aitoja ja valtatiellä ja läheisillä niityillä loimusi tuota pikaa kymmeniä tulia. Rolf huomasi joutuneensa satimeen, sillä parin tunnin kuluttua valkenisi päivä.
Yksinkertaisin pelastumiskeino oli lähteä taloon. Hän ryömi hiljaa talon ympäri rouva Hubbellin akkunan alle. Ajat olivat levottomat, mielet jännittyneet, ja pari kolme hiljaista napausta akkunanruutuun riitti herättämään kunnon rouvan. Hänen miehensä oli useammin kuin kerran tullut sitä tietä taloon.
"Kuka se on?" kysyi hän akkunanraosta.