"Rolf Kittering", vastasi toinen, "talo on sotamiesten piirittämä, ettekö voi minua piilottaa?"
Voisiko hän? Kukahan amerikkalainen nainen olisi siihen aikaan vastannut kieltäen?
Rolf luikahti taloon hiljaa.
"Mitä uutisia?" kysyi rouva. "Sanotaan MacDonoughin voittaneen järvellä, mutta että Plattsburg on vallotettu".
"Ei, ei, Plattsburg on hyvässä turvassa ja MacDonough on anastanut brittiläisen laivaston. Olen melkein varma siitä, että koko brittiläinen armeija paraillaan peräytyy Canadaan."
"Jumalan kiitos, Jumalan kiitos", sanoi rouva kuumasti, "minä tiesin, että niin piti käydä. Naisväki on joka päivä, aamuin ja illoin, kokoontunut tänne rukoilemaan. Mutta hiljaa!" hän laski sormen huulilleen varottavaksi merkiksi ja osotti erästä huonetta —"brittiläinen upseeri."
Hän toi sitten kaapista kaksi peittoa ja opasti Rolfin erääseen ullakkohuoneeseen. Katon alaosassa oli pieni ovi, joka johti puuvajaan. Sinne Rolf levitti peittonsa ja oikaisi uupuneet jäsenensä, ja pian hän oli vaipunut syvään uneen.
Päivänkoitossa torvet soivat, leiri nousi jalkeille. Talossa oleva upseeri nousi ja asettui portaitten eteen, suojellakseen taloa. Muut upseerit yhtyivät häneen.
Rouva Hubbell valmisti aamiaisen. Se syötiin montakaan sanaa vaihtamatta, kuuli Rolf myöhemmin. He maksoivat kukin puolestaan, asettuivat rykmenttinsä etupäähän ja lähtivät pohjoista kohti. Mutta talossa asuva upseeri jäi vielä ovelle.
Rolf kuuli sitten ullakkohuoneesta hiljaisia askeleita, suljettu ovi työnnettiin auki ja rouva Hubbellin tyynet, sievät kasvot tulivat näkyviin. Rauhottavasti päätänsä nyökäten hän asetti Rolfin eteen kahvikupin, leipää ja kupin maitovelliä. Ja ainoastaan se, joka on kaksitoista tuntia kulkenut ruuatta yhdeksäntoista vuoden iällä, ainoastaan se voi vähän aavistaa, kuinka hyvältä se maistui.