Rolf ei nähnyt emäntäänsä, mutta kuuli äänen ja näki sanojen hämmästyttävän vaikutuksen.
Brittiläinen kenraali pidätti hevosensa: "Miehen sana on hänen kunniansa pantti, hyvä rouva," sanoi hän. "Heittäköön nyt jokainen upseeri kukkaronsa rouvan eteen," — ja hän näytti itse muille esimerkkiä. Kuului toistakymmentä kilahtavaa kapsahdusta ja toistakymmentä upseeria lähti rahattomana, mutta tervehtäen, pois ratsastamaan.
Tuhannen dollaria kultaa keräytyi siten rouvan porraspäähän sinä aamuna, ja vielä tänä päivänä hänen lapsenlapsensa kertovat tapauksesta.
[LXXXIV.]
Rolf paljastaa väijytyksen.
Rolfin tiedot olivat nyt täydelliset, hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin viedä ne Plattsburgiin niin nopeaan kuin suinkin. Kymmenen rykmenttiä hän oli laskenut tähystysreiästään. Kello kymmenen aikaan jälkijoukko kulki ohi. Kello yhdentoista aikaan rouva Hubbell kävi hieman lähiseutua tarkastamassa ja ilmotti, että kaikki oli rauhallista niin pitkältä kuin hän saattoi nähdä kumpaankin suuntaan, eikä vihollista ollut näkyvissä millään taholla.
Kiitollisena puristettuaan emännän kättä hän lähti talosta kulkemaan niitä neljäätoista mailia, jotka Chazysta oli matkaa Plattsburgiin.
Virkistyneenä ja syöneenä, nuorena ja voimallisena, oikean ja voitokkaan asian edustajana hän lähti taipaleelle, juoksi ilokseen, riemuiten ajatellen nuoruuttaan, maataan, voimiaan, sääriään ja juoksijamainettaan. Alkaen pitkin käyntiaskelin hän piankin oli täydessä juoksussa, ja puolenpäivän aikaan hän jo oli kulkenut kuusi mailia. Mutta sitten hän kuuli heikkoa etäistä ammuntaa ja juoksuaan hiljentäen hän arvasi, että siellä paraillaan taistelivat hänen maamiehensä ja se brittiläinen osasto, joka oli lähetetty länteen päin anastamaan Saranacin kaalamoa.
Muistaen tiedustelijan velvollisuuden hän ensi työkseen koetti saada tarkkaan selville, keitä he olivat ja missä. Suuren puun latvasta hän näki punatakkeja kuin pisteitä etäisellä avopaikalla. Sitten he katosivat metsään. Haja-ammunta vaihtui kerran tai pari yhteislaukauksiksi. Sitten seurasi jonkun ajan äänettömyys. Vihdoin ilmestyi valtatielle noin puolen mailin päähän joukko punatakkeja. He kulkivat sangen nopeaan, peräytyivät minkä joutuivat ja tulivat sinne päin, jossa hän oli. Sen mäen päällä, jonka yli tie kulki, Rolf näki heidän äkkiä heittäytyvän maahan ja muodostavan mitä vaarallisimman väijytyksen, ja puolen mailin päässä, kautta metsän harpaten ja juosten tuli hänen rakastamiensa värien miehiä. He olivat ajaneet vihollista edellään, mutta harjaantunut sotaväki toipuu väleen säikähdyksestään, jos niillä on tarmokas johtaja, ja huomatessaan korkeiden rinteitten välillä kulkevan tien tarjoovan oivan tilaisuuden, pakenevat brittiläiset kääntyivät päin kuin takaa-ajetut metsäkarjut. Amerikkalaiset eivät huomanneet heistä merkkiäkään. He olivat liiaksi kiihtyneet voitostaan. He olivat unhottaneet tavanmukaisen varovaisuutensa ja joukossa juosten he kulkivat eteenpäin ahdasta solatietä, sivuillaan kahden puolen metsä ja vähän korkeammalla savirinteet. He kulkivat suoraa päätä surman suuhun. Rolf käsitti, että hänen täytyi heitä varottaa vaikka henkensä hinnalla. Hän luiskahti alas puusta ja juoksi metsän suojassa minkä suinkin pääsi väijytystä kohti. Se oli ainoa mäki sillä paikalla, — Beekmans Riseksi sitä sanotaan. Niin kaukana kuin suinkin punatakeista, mutta kuitenkin samalla mäellä seisten, koska siitä oli vapaa näköala, hän hyppäsi korkealle kannolle ja kiljui kovempaa kuin oli vielä koskaan eläissään kiljunut: "Takaisin, takaisin! Väijytys! Väijytys!" Ja kohottaen korkealle molemmat käsivartensa hän käänsi kämmenet ystäviään vastaan, joka oli vanhan kansan merkki: "takaisin".
Kahdesti ei heitä tarvinnut varottaa. Niinkuin takaa-ajetut sudet he livahtivat näkyvistä lähimpään suojaan. Paljastetusta väijytyksestä räiskähti heidän sekaansa vaaraton yhteislaukaus, ja kannon nokasta hypäten Rolf juoksi henkensä edestä.