Raivoissaan siitä että juoni näin huonosti onnistui, hyökkäsi parikymmentä punatakkia, pyssynsä ladattuaan, häntä kiivaasti takaa-ajamaan. Rolf syöksyi erään leppäsuon peittoon ja nopeuteensa luottaen rynnisti läpi tiheikköjen, yli suonsilmäin. Hän luotti siihen, etteivät punatakit semmoisella maalla kauaakaan seuraisi, ja hän tiesi että toverit olivat lähellä. Mutta leppäsuo päättyi niittyyn. Hän kuuli pensaitten lähistöllä rytisevän ja juoksi kohti pientä solaa, jonka alapäästä alkoi suojaisa metsä. Tämä oli hänen turman erhetyksensä. Paikalla kun hän oli avopaikalla, paukkuivat mäeltä pyssyt ja Rolf kaatui suulleen kuin kuollut.
Päivä oli juuri ehtinyt ohi puolen, kun hän kaatui; varmaan tuntikauden makasi hän tajuttomana. Kun hän jälleen tointui, niin hän yhä makasi samassa notkossa, ypöyksinään. Punatakit epäilemättä olivat pakoaan jatkaneet, jenkkipojat perässään. Rolfin kasvot olivat yltyleensä veressä. Takki oli repaleina ja verinen; housuissa oli risainen repeymä, joka oli punainen ja märkä. Hänen päätään pakotti ja sääri oli turtunut kuin ruhjottu. Hän tunsi sen heti kun yritti liikkua; oikea jalka oli polven alapuolelta murtunut. Toiset luodeista olivat raapaisseet hänen käsivarttaan ja päätään; tämä oli saanut hänet joksikin aikaa pyörtymään, tekemättä kuitenkaan suurempaa vahinkoa.
Kauan aikaa hän makasi hiljaa alallaan siinä toivossa, että joku ystävistä tulisi avuksi. Hän yritti huutaa, mutta voimat pettivät. Sitten hän muisti savumerkin, joka oli hänet pelastanut, kun hän oli metsään eksynyt. Huolimatta siitä, että käsivarsi oli haavotettu, hän sai kaivetuksi esiin piikiven ja teräksen ja valmistautui tulta tekemään. Mutta kaikki pienet puut, joihin hän ulottui, olivat äskettäisestä sateesta kastuneet. Töyräällä vähän matkan päässä oli vanha männyn kanto; siitä ehkä voisi vuolla sytykkeitä, joilla saisi tulen palamaan, ajatteli hän ja tapasi puukkoaan. Voi! tuppi olikin tyhjä. Jos Rolf olisi ollut neljää vuotta nuorempi, niin hän ehkä olisi murtunut ja itkenyt, niin turha lisä kuin se olisikin ollut hänen onnettomuuteensa.
Hän ojensi ruhjoutuneen säärensä siihen asentoon, jossa se tunsi vähimmin kipua ja makasi siten jonkun aikaa. Syyskuun aurinko paistoi hänen selkäänsä ja lämmitti häntä. Hän oli läkähtyä janoon, mutta vain muutaman kymmenen askeleen päässä oli pieni oja. Hitaasti, kamalin tuskin ponnistellen hän ryömi vatsallaan purolle ja joi, kunnes ei enää jaksanut juoda enempää, lepäsi sitten, pesi kasvonsa ja kätensä ja yritti uudelleen ryömiä lämpöiseen paikkaan. Mutta aurinko oli vaipunut puron törmän taa, pieni notko oli varjossa ja kuoleman kylmyys valui nuoren miehen tuskan vihlomaan ruumiiseen.
Haamuja kulki kautta hänen aivojensa, niiden mukana Si Sylvanne sattuvine sananparsineen, joista hän nyt muisti yhden ennen muita:
"Vaikeuksia sinulle lähetetään vain sen vuoksi, että ponnistaisit parhaasi mukaan. Kun olet parhaasi tehnyt, niin ole sitten tyynenä ja odota. Kaikki vielä selviää." Niin, siten hän oli sanonut, mutta nyt se loukkasi häntä kuin köykäinen pilapuhe.
Auringonlasku verkalleen päättyi; yötuuli puhalsi; hitaasti kuluvat hetket toivat mukanaan synkeyden, joka tunki hänen mieleensä. Tämä tosiaan tuntui hänen kohtalonsa surkeimmalta hetkeltä. Rampana, vilusta kuolevana, avuttomana — kykenemättä tekemään mitään muuta kuin odottamaan ja kuolemaan — hänen voihkavilta huuliltaan kohosi äidin ammoin opettama puoleksi unhotettu rukous: "Oi Jumala, armahda minua!" ja sitten hän vaipui hortoon.
Kun hän jälleen heräsi, niin tähdet tuikkivat taivaalla; hän oli vilusta turtunut, mutta hänen mielensä oli selvä.
"Tämä on sotaa", hän ajatteli, "ja Jumala sen tietää, ettemme ole sotaa etsineet." Ja sitten hän jälleen ajatteli: "Kun tarjouduin maatani palvelemaan, niin tarjosin henkeni. Minä mielelläni kuolen, mutta tämä ei ole se kuolema, jota minä olen halunnut", ja siunattu unohdus valtasi taas hänen mielensä.
Mutta hän oli sitkeäsäikeistä rotua; hänen hengenkipinäänsä ei niinkään vähällä sammutettu; sen leimuava tuli saattoi häälyä, heikontua, ja kasvaa uudelleen. Sinä kylmänä ja pimeänä hetkenä, jona elämän lamppu enimmän häälyy, hän heräsi kuullakseen suloista suloisempaa soitantoa, koiran äänekästä haukuntaa; minutin kuluttua se kuului lähempää, pian aivan vierestä, ja Skookum, harhaileva omapäinen, uskollinen Skookum hyppi hänen ympärillään ja haukkui hurjasti kohti tyveniä, tuikkaamattomia tähtiä.