[XI.]
Ukkosilma ja puutulukset.
Kun Rolf ensi kertaa näki wigwamin paikan, niin hän ihmetteli, miks'ei Kuonab ollut sitä asettanut jonnekin lammen lähettyville, mutta pian hän oppi, että on parasta, kun on aamuaurinko, iltapäivällä varjo, suoja pohjois- ja länsituulia vastaan.
Molempien ensimäisten seikkain totuus kävi ilmi melkeinpä joka päivä; mutta pari kolme viikkoa kului, ennenkun viimeksi mainittu selvisi.
Aurinko sinä päivänä nousi ruskottavalle taivaalle, mutta katosi piankin paksun pilvenpankon taa. Tuulta ei ollut ja huomeneksen jälkeen päivä kävi helteisemmäksi ja painostavammaksi. Kuonab varustautui myrskyn varalle; mutta se tulikin odottamattomalla voimaila, luoteen ilmalta puhuri semmoinen, että se olisi repinyt koko kodan ilman ison kallion suojaa. Sen suojassa tuskin tuntui hengähdystäkään, mutta puolensadan askeleen päässä kaksi puuta hankasi toistaan, ja myrskyssä ne raappivat toisiaan niin rajusti, että maahan varisi hienoja savuavia puunpirstoja, jotka ilman sadetta varmaan olisivat roihun sytyttäneet. Ukkonen oli kova ja sitä kesti kauan ja vettä kaatui maahan tulvanaan. Sadetta vastaan oli varustukset, mutta ei tulvaa vastaan, joka ryöppysi pitkin kallion kylkeä, kastellen kodassa kaiken paitsi vuoteita, jotka, neljä tuumaa maata korkeammalla ollen, olivat hyvässä korjuussa; ja niillä maaten majan molemmat asukkaat kärsivällisesti taikka kärsimättömästi odottelivat, pahan ilman pauhatessa kaksi kastavaa tuntia. Sateen jymy muuttui sitten rapinaksi; pauhu märäksi viuhtomiseksi; myrskykuuro kuoli pois jättäen möykkyiselle taivaalle muuttelevia sinilaikkoja ja kaiken luonnon tyyneksi ja hymyileväksi, mutta voih kuinka märäksi! Tietysti tuli oli sammunut ja kaikki puut kastuneet. Kuonab veti pienestä kolosta vähän kuivaa ketripuuta ja otti hyllyltä tuluksensa, piikiven ja teräksen, tulta tehdäkseen; mutta samalla ilmestyikin arveluttava vaikeus, — taula oli kastunut ja siis kelvoton.
Tulitikkuja ei silloin vielä ollut olemassakaan. Piihin ja teräkseen luotti jokainen tulta tehdessään, mutta taula oli välttämätön, eikä tulesta nyt toivoakaan; ainakin Rolf niin luuli.
"Nana Boju oli karkeloimassa", sanoi intiani. "Näitkö, kuinka se teki tulen noilla hankaavilla puilla? Saman se opetti isillemmekin, ja sillä tavalla me teemme tulta, kun valkoisen miehen vehkeet pettävät."
Kuonab sitten leikkasi kaksi kuivaa ketripuun palasta, toisen kolmeaneljännestuumaa vahvan ja kahdeksaatoista tuumaa pitkän, pyöreän ja kummastakin päästä terävän. Toinen puunpala oli puolen tuuman vahvuinen ja latuska. Latuskaan palaan hän teki loven ja loven päähän kuopan. Sitten hän kankeasta kaarevasta kepistä ja sarvaannahkarihmasta teki jousen, valitsi pienen männynoksan ja kaivoi siihen puukon kärjellä vähäisen kolon. Siinä olivat puutulukset, mutta vielä olivat puut hankittavat, valkea ladottava ja kaavittava kuivaa puupötyä sytykkeeksi. Sitäkin saatiin ketripuusta, sekaan kaavittiin kuortakin, ja jauho kieritettiin parin tuuman palloksi. Siinä oli nyt sytykekin ja kaikki valmiina. Kuonab kiersi jousenjänteen kertaan pyöreän kalikan ympäri, pisti kalikan toisen pään latuskan paalikan koloon ja yläpäähän sovitti männynoksan, niin että kalikka seisoi vakavasti kahden navan välissä. Sitten hän alkoi vetää jousta edes takaisin, hitaasti, vakaasti, kunnes pyörivä kalikka jauhoi kuopastaan savuavaa mustaa pölyä. Sitten nopeammin, kunnes savua nousi hyvin vahvalti ja kuoppa oli pölyä täynnään. Nyt hän kohotti latuskaa paalikkaa ja löyhyytteli kädellään pölyä, kunnes näkyi hiilen hehkua. Sen päälle hän pani ketrijauho-sytykkeen ja puhalsi hiljaa, kunnes syttyi liekki, ja pian oli wigwamissakin valkea.
Koko aika, puupalain nostamisesta loimuavaan valkeaan saakka, ei ollut minuttiakaan.
Se on intianien vanha keino; Rolf oli siitä usein kuullut puhuttavan kuin puolena satuna; mutta hän ei ollut vielä koskaan sitä nähnyt, ja mikäli hän oli kirjoista lukenut, piti sen kysyä tunnin tai parin kovaa työtä, eikä vain moniasta sukkelaa temppua ja muutaman sekunnin aikaa.