Pian hän oppi sen itsekin, ja seuraavina vuosina hän saattoi, niin kummalta kuin se kuuluukin, opettaa saman tempun monelle intianillekin, joka oli sen unohtanut, valkoisen miehen kätevämpiin tuluksiin totuttuaan.
Samana päivänä metsään mennessään he näkivät kolme puuta, joihin salama oli myrskyn aikana iskenyt, ja ne olivat kaikki tammia. Rolfin mieleen silloin juolahti, ettei hän ollut koskaan nähnyt salaman iskevän muihin puihin kuin tammiin. "Onko se totta, Kuonab?"
"Ei, on niitä monta muutakin. Salama iskee useimmin tammeen, mutta iskee se petäjäänkin, saarneen, hemlokkiin[6], niinipuuhun ja moneen muuhun. Vain kahteen puuhun en ole nähnyt koskaan iskevän, balsamikuuseen ja koivuun."
"Miksi ne välttävät?"
"Piennä poikasena kuulin isältäni syyksi sen, että ne olivat suojelleet ja lämmittäneet Tähtityttöä, joka oli Ukkoslinnun sisar."
"Siitä en ole koskaan kuullut, kerro."
"Ehkä toiste, ei nyt."
[XII.]
Murmelin ajo.
Vehnäjauhoja ja perunoita, teetä ja omenoita kolmasti päivässä, se järjestys lopulta menettää viehätyksensä. Ei kalakaan voinut kokonaan korvata lihan puutetta. Kuonab ja Rolf siis eräänä päivänä lähtivät oikealle riistaretkelle. Suuren riistan ajat olivat Asamukin seuduilla olleet ja menneet, mutta monenlaisia pieniä otuksia vielä oli, eikä mitään sen runsaammin kuin murmelia, maanviljelijän vihollista. Syystä sitä vihattiinkin. Jokainen murmelinkolo oli vaara hevosen koivelle. Kerrottiin sekä hevosten taittaneen säärensä että ratsumiesten niskansa, kun ratsun jalka oli sattunut sorkahtamaan moiseen vaaralliseen reikään. Sitä paitsi jokainen murmelinpesä oli hävityksen pyörännapa, milloin se oli, niinkuin se enimmäkseen oli, keskellä vainiota. Epäilemättä vahingoita paljon liioteltiin, mutta maanviljelijät kuitenkin olivat jotenkin yksimielisiä siitä, että murmelit olivat maanvaiva.