Vaikka monikin maanviljelijä taisi harmitella, kun intiani kävi hänen maallaan viiriäisiä[7] ampumassa, niin näki hän aina mielihyvin hänen tulevan murmeleita tappamaan.
Ja intiani piti tätä jyrsijää luvallisena otuksena ja mitä herkullisimpana syötävänä.
Rolf katseli uteliaasti, kun Kuonab, ottaen jousensa ja nuolensa, sanoi mentävän tuoreen lihan pyyntiin. Vaikka oli montakin vainiota, jossa oli murmeleita, niin he varovasti kulkivat vainiolta vainiolle, tähyten vihannalta aukealta tummanruskeita pilkkuja, jotka tietenkin olisivat murmeleita rehunhakumatkoilla. Viimein he löysivätkin erään, yhden suuren ja kaksi pientä liikkuvaa ruskeaa esinettä apilan seassa. Suurempi nousi vähän väliä takajaloilleen, alati vaaralle valppaana. Vainio oli laaja, lakea ja suojaton; mutta aivan lähellä sitä puhtaampaa paikkaa, jossa epäilemättä pesä oli, oli vähän harjannetta, josta Kuonab päätti olevan lähestyessä apua.
Rolfin tuli pysyä piilossa ja antaa eräitä intianilaisia merkkejä, joita metsästäjä voisi noudattaa, kun otukset katosivat näkyvistä. Kun hän nyökkäsi päätään, niin se merkitsi "eteenpäin"; kun kätensä kohotti, kämmen eteenpäin, "seis!" Kun kuljetti kättään sivuttain, vyötärön tasalla, "kaikki hyvin"; kun etusormensa ojensi eteenpäin, sitten taivutti alaspäin, niin se merkitsi "mennyt reikään". Mutta Rolfin ei pitänyt tehdä mitään merkkiä eikä liikkua, paitsi kun intiani teki kysymyksen merkin, s.o. viittasi kädellään, sormet harallaan, kämmen eteenpäin.
Kuonab palasi sitten metsään ja kiersi kiviaidan taitse maapankon taa, ja vasta sitten hän lähti apilapeltoon, ryömien suullaan niin matalana, ettei häntä vähääkään näkynyt paitsi paljoa ylempää, vaikka apila oli vain jalan korkuista.
Sillä tavalla hän pääsikin matalan maapankon luo, joka oli pesän takana, sen asukkaitten häntä huomaamatta. Mutta nyt tuli pula. Hän ei nähnyt ainoatakaan. Varmaan ne vielä olivat jousen kantomatkaa kauempana, ja vaikeata oli saada niitä lähestymään pesää niiden samalla siihen hyökkäämättä. Mutta hän keksi keinon, kohotti toista kättään ja teki kysymyksen merkin ja Rolfia katsellen sai tältä vastauksen: "Kaikki hyvin, siellä ne ovat." Rolf kuljetti kättään vaakasuoraan, yksi sormi vakaasti osottaen. Sitten hän odotti hetkisen ja teki uudelleen saman merkin ja sai tarkalleen saman vastauksen.
Hän tiesi, että etäisen ihmisen liikkeet sattuisivat emomurmelin silmään; se kohoaisi pystyyn takajaloilleen nähdäkseen, mitä se oli, ja kun se toisen kerran tapahtuisi, niin se alkaisi liikkua, vaikk'ei juuri hätääntyneenä, pesää kohti ja kutsuisi poikaset mukaansa.
Metsästäjän ei tarvinnut kauaa odottaa. Hän kuuli emän kimakan varottavan vihellyksen, sitten iso murmeli loikki, luntusteli näkyviin, pysähtyen väliin haukkaamaan tai ympärilleen katsomaan. Heti sen takana olivat molemmat lihavat penikat. Päästyään pesänsä lähelle ne rauhottuivat ja alkoivat taas syödä, pennut aivan pesän suulla. Kuonab silloin asetti tylpän lintunuolen jousensa jänteelle ja kaksi muuta varalle. Kohottaen itseään niin vähän kuin suinkin hän jännitti jousen. Tsipp! tylppä nuoli kolkkasi pentua kuonoon, niin että se mukeltui nurin. Toinen hypähti ihmeissään ja nousi pystyyn. Niin teki emäkin. Tsipp! singahti toinen nuoli, toinen pentu potkimassa. Mutta emä livahti kuin salama pesänsä maanalaiseen suojaan. Kuonab tiesi, ettei se ollut häntä nähnyt ja että se luultavasti hyvin pian tulisi esiin. Hän odotti jonkun aikaa; sitten lihavan vanhan apilavarkaan tumpura kuono osaksi tuli näkyviin; mutta se ei riittänyt laukausta varten, eikä se näyttänyt vähääkään aikovan tulla sen kauemmaksi. Intiani odotti, tekisi mieli sanoa hyvinkin kauan, teki sitten vanhan kepposen. Hän alkoi viheltää vienoa matalaa säveltä. Lieneekö murmeli luullut sitä jonkun naapurin kutsuksi, vai muutoinko vihellys oli siitä niin kaunista, siitä ei tietoa, mutta se pian teki, niinkuin sen sukupuolen aina on tapana, nousi reiästä hitaasti ja yhä korkeammalle, kunnes se oli puoleksi ulkona, pystyssä istuen ympärilleen katsellen.
Nyt oli Kuonabin hetki tullut. Hän jännitti nyt väkäteräisen metsästysnuolen kärkeen saakka ja tähtäsi murmelia olan taa. Tsipp! varsi lävisti murmelin ja minutissa päätti sen päivät ja paikalla esti tuon vaistomaisen reikään ryntäämisen, jonka kautta niin moni murmeli livahtaa metsämiehen käsistä kuolettavasti haavotettunakin.
Kuonab nousi nyt seisomaan salaamatta itseään kauempaa ja viittasi Rolfille, joka tuli juoksujalkaa. Kolme lihavaa murmelia tiesi tuoreen lihan runsautta viikoksi, ja ne, jotka eivät ole sitä maistaneet, eivät osaa aavistaakaan, mitä herkkua nuori lihava apilalla ruokittu murmeli on, pannussa perunain keralla paistettuna ja nuotiotulen ääressä tarjottuna metsämiehelle, joka on voimallinen ja kelpo-lailla nälissään.