[XIII.]
Taistelu syvyyden haltijan kanssa.
Kun he eräänä aamuna kävelivät polkua pitkin lammen reunaa, niin Kuonab osotti läheistä vettä. Siellä kellui kuin pieni pyöreä lehti, jossa oli kaksi helmeä, toisistaan hyvän välimatkan päässä. Sitten Rolf huomasi parin jalan päässä siitä suuremman uivan lehden, ja nyt hän älysi, että ensimäinen oli valtavan rosvokilpikonnan pää ja silmät, jälkimäinen sen selkäkilpi. Seuraavassa tuokiossa se nopeaan vaipui näkyvistä. Kolmea lajia kilpikonnaa oli kaikkialla ja rosvokilpikonnankin Rolf hyvin tunsi; mutta hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin valtavaa ja synkän näköistä syvyyden hirviötä.
"Se on Bosikado. Minä tunnen sen; se tuntee minut", sanoi mies punainen. "Meidän kesken on jo kauan ollut sota; jonain päivänä se ratkaistaan. Näin sen täällä ensi kerran kolme vuotta takaperin. Olin ampunut sorsan; se kellui vedenpinnalla. Ennenkuin sain sen maalle, veti jokin sen veden alle, enkä sitä sen enempää nähnyt. Tuli sitten metsäsorsa[8] poikineen. Toisen toisensa jälkeen se niistä otti ja vei lopulta emänkin. Se karkottaa kaikki sorsat, niinpä laskin sille monena yönä rihmoja. Sain muutamia pieniä rosvokonnia, kahdeksan ja kymmenen naulan painoisia. Ne olivat hyvät syödä, ja kolmasti sain jo Bosikadonkin koukkuun, mutta joka kerta, kun vedin sen kanuun reunalle, se katkaisi vahvimman rihmani ja meni menojaan. Se oli yhtä leveä kuin kanuukin; sen kynnet puhkaisivat kanuun kuoren; se väänsi ja ravisti sitä. Se näytti lammen pirulta. Minä pelkäsin!
"Mutta minun isäni opetti, ettei ole kuin yksi asia, jota miehen tarvitsee hävetä, — se on pelko, ja minä sanoin, ettei koskaan saa pelko minua johtaa. Minä etsin rehellistä taistelua Bosikadon kanssa. Se on minun viholliseni. Se kerran pelotti minut; minä pelotan sen kovasti. Kolme vuotta olemme toisiamme vahtineet. Kolmena vuotena se on karkottanut kaikki metsäsorsat ja ryöstänyt tyhjiksi kalarihmani, verkkoni ja biisamiansani. Usein en saa häntä nähdä — enimmäkseen niinkuin tänäänkin.
"Ennen Skookumia minulla oli pieni koira, Nindai. Se oli hyvä pieni koira. Se ajoi pesukarhun puuhun, otti kiinni kaniinin, ui maalle sorsan, vaikka oli hyvin pieni. Me olimme hyvin hyvät ystävät. Ammuin kerran sorsan; se putosi lampeen; minä kutsuin Nindain. Se hyppäsi veteen ja ui sorsan luo. Sitten sorsa, jonka luulin kuolleen, nousikin ja lensi pois, kutsuin siis Nindain takaisin. Se tuli luokseni veden poikki. Mutta sitten se, tuon syvän paikan kohdalla, kiljasi ja pulikoi. Sitten se haukkui, kuin olisi minua tarvinnut. Minä juoksin kanuulle ja meloin sukkelaan; näin pikku Nindai koirani uppoavan. Silloin tiesin, että se oli taas tuo Bosikado. Kauan tunnustelin tangolla, mutta en mitään löytänyt; vasta viiden päivän kuluttua yksi Nindain käpälistä näkyi alempana virrassa. Jonain päivänä minä revin auki tuon Bosikadon!
"Kerran näin sen rannalla. Se vieri alas veteen kuin iso kivi. Se katsoi minuun, ennenkuin sukelsi, ja kun katsoimme toisiamme silmiin, niin tiesin, että se oli manito; mutta se on paha, ja isäni sanoi: 'Jos paha manito tulee sinua häiritsemään, niin sinun pitää se tappaa.'
"Eräänä päivänä se kävi kiinni varpaaseeni, kun uin ammuttua sorsaa hakemaan, mutta minä pääsin matalalle vedelle ja pelastuin; ja kerran pistin kalakeihääni sen selkään, mutta se ei ollut niin vahva, että olisi kestänyt. Kerran se sai Skookumia hännästä kiinni, mutta karva lähti; koira ei ole sen jälkeen uinut lammen poikki.
"Kahdesti olen nähnyt sen niinkuin tänäänkin ja olisin voinut tappaa sen pyssyllä, mutta minä tahdon tapella sen kanssa. Monta kertaa olen istunut rannalla ja laulanut sille 'pelkurin laulua' ja vaatinut sitä tappelemaan matalaan veteen, jossa olemme tasaväkiset. Se kuulee sanani. Mutta se ei tule.
"Minä tiedän, että se viime talvena teki minut kipeäksi; nytkin se pahoilla taioillaan tekee pahaa. Mutta minun taikani pitää olla voimakkaamman, ja kerran me vielä tapaamme toisemme. Se sai minut kerran pelkäämään. Sen pitää vielä pelätä minua paljon, ja vedessä minä sen kohtaan."