Eikä saanutkaan kuluneeksi monta päivää, ennenkuin se tapahtui. Rolf oli lähtenyt vettä noutamaan lähteestä, joka oli kaivettu muutaman askeleen päähän lammen rannasta. Hän oli jo sikäli oppinut metsämiehen tavoille, että kulki varovasti ja ääneti ja aina katsoi ympärillensä, ennenkuin astui pois metsän suojasta. Liejusärkällä matalassa lahdessa noin viidenkymmenen askeleen päässä hän huomasi ihmeellisen harmaan ja vihertävän möhkäleen, jonka hän vähitellen erotti mahdottoman suureksi, päivää paistattavaksi kilpikonnaksi. Kuta enemmän hän katsoi ja vertasi sitä ympärillä oleviin esineihin, sitä suuremmalta se näytti. Sukkelaan ja ääneti hän pujahti takaisin Kuonabin luo. "Se on paistattamassa itseään — Bosikado — maalla!"
Intiani nousi äkkiä, otti tomahaukkinsa ja vahvan nuoran. Rolf tapasi pyssyä, mutta intiani pudisti päätään. He menivät lammelle. Niin aivan! Siinä se oli, iso, mulkosilmä hirviö, niinkuin liejunkarvainen pölkky. Ranta oli sillä kohdalla paljas. Olisi ollut mahdoton lähestyä hirviötä rantaa pitkin tappelumatkan päähän, ennenkuin se olisi päässyt veteen. Kuonab ei tahtonut käyttää pyssyä; hän tahtoi tasaista tappelua. Nopeaan hän teki suunnitelman, kiinnitti tomahaukin ja vyyhdetyn nuoran vyöhönsä ja pujahti sitten rohkeasti ja ääneti lampeen, lähestyäkseen rosvoa veden puolelta — joka olikin tässä tapauksessa ehdottomasti helpointa, koska kilpikonna luonnollisesti piti silmällä etenkin maan puolta ja koska välillä oli vahva ruokopehko, jonka suojassa uija saattoi lähestyä.
Rolf palasi metsään, niinkuin oli käsketty, ja hiipi hiljaa paikalle, josta hän, parinkymmenen askeleen päästä, saattoi pitää kilpikonnaa silmällä.
Nuorukaisen sydän sykki kovasti, kun hän tarkasti rohkeata uijaa ja vihaista matelijaa. Elukka varmaan painoi sadan naulan paikoille. Se on kokoonsa verrattuna voimakkain ja vihaisin kaikista matelijoista. Leuat ovat tosin hampaattomat, mutta reunat ovat terävät ja niissä on terävä nokka; se murtaa niillä luitakin. Kilpi on niin kova, etteivät petolinnut eivätkä petoeläimet voi sille mitään. Se makasi rannalla kuin pölkky, pitkä alligatorinpursto ojennettuna ja käärmemäinen pää ja pienet häijyt silmät valppaasti killistellen rantaa. Vanhaa ja leveää kilpeä reunusti viheriä sammal, suomuiset jäkäläiset kainalokuopat näkyivät, ja pari hyyppää nokki niitä ahnaalla halulla, nähtävästi hirviön mieliksi. Jos olivatkin silmät pienet ja punaiset, niin sitä jykevämmät olivat raajat ja kynnet. Mutta silmätpä ne antoivat hermovärähdyksen.
Syvällä vedessä, niin että häntä tuskin näkyi, intiani verkalleen saapui ruo'ikkoon. Siinä jalka pohjasi ja pysähtyen hän otti nuoran toiseen käteen ja tomahaukin toiseen ja sukelsi, ja noustessaan ylös hän oli kymmenen jalan päässä vihollisestaan ja vain neljää jalkaa syvässä vedessä.
Äkkinäisellä hyökkäyksellä matelija hypätä räiskäytti lampeen ja katosi, nuoransilmukan välttäen. Mutta Kuonab kourasi syvältä veteen sen sivu mennessä ja sai käteensä hirviön kyhmyisen pyrstön. Sitten se näytti voimansa. Silmänräpäyksessä se läiskäytti mahtavalla purstollaan sivulle päin, rutistaen käden kamalalla voimalla selkäkilpien teräväreunaisia kyhmyjä vastaan. Intianin koko sisua kysyi kiinnipitäminen tuosta veitsireunaisesta sotanuijasta. Hän pudotti tomahaukkinsa, sitten toisella kädellään heitti nuoran saadakseen kilpikonnan pään silmukkaan, mutta se väisti niin sukkelaan, ettei silmukka nytkään sattunut, vaan luiskahti kilveltä ja heidän painiessa kietoi mutkiinsa valtavan käpälän. Intiani tempasi silmukan kireälle ja he olivat toisiinsa sidotut. Mutta hänen ainoa aseensa oli nyt pohjassa ja vesi oli aivan sekautunutta. Hän ei nähnyt, mutta koetti sukeltaen haparoida tomahaukin kouraansa. Kilpikonna riuhtasi rajusti pakoon päästäkseen, päästäen pinnistyksestä runnellun käden, mutta sysäten samalla intianin kumoon. Huomatessaan etukäpälän olevan kiinni, se käänsi ammottavan kähisevän kitansa ja hyökkäsi vihollista vastaan, joka tepasteli veden alla.
Rosvokilpikonnalla on sama tapa kuin verikoirallakin, se tarttuu kiinni eikä hellitä, ennenkuin pala repeää. Mutaisessa vedessä senkin täytyi hairata umpimähkään, se tapasi vihollisensa vasemman käsivarren ja puraisi siihen terävän nokkansa epätoivon vimmalla. Kuonab samalla löysi tomahaukkinsa; nousten pystyyn hän kohotti riippuvaa kilpikonnaakin ja iski aseellaan vapaan käsivartensa koko voimalla. Isku puhkasi hirviön kilven, upoten syvälle sen selkään, mutta ilman mitään näkyvää vaikutusta, paitsi että intiani menetti aseensa, kun ei saanut sitä irtaantumaan.
Silloin Rolf hyökkäsi veteen apuun. Mutta Kuonab läähätti: "Ei ei, mene pois, — yksin minä."
Hirviön leuat olivat lukossa hänen käsivarressaan, mutta etukynnet, jotka repivät alaspäin ja ulospäin, raatelivat takkia, joka oli sitä suojellut, niin että pitkiä veriviiruja vuoti aalloille.
Epätoivoisen rynnistyksen jälkeen matalampaa vettä kohti Kuonab taas väännälsi tomahaukkiaan, — se liikahti, löyhtyi; vielä kerran, niin se irtautui. Sitten "kopp, kopp, kopp", ja tuo pitkä louhikäärmeenkaula katkesi, ruumis lähti, suuria suomuisia jalkojaan liikutellen ja alligatorinpurstoaan piesten, uimaan alaspäin, mutta valtava pää, vilkuttaen punaisia raukeita silmiään ja verta valuen, piti vielä pihdissä hänen käsivarttaan. Intiani pyrki rantaan, vetäen köyttä, joka piti elävää ruumista, ja kiinnitti sen puuhun, sitten hän otti puukkonsa, leikatakseen poikki leukalihakset hirviön päästä, joka kaivoi nokkaansa hänen lihaansa. Mutta kilpisuomut ja luut suojelivat lihaksia; hän ei voinutkaan iskeä iskua niiden voimaa lopettaakseen. Suotta hän hosui ja sohi, mutta vihdoin leuat suonenvetoisella värinällä aukenivat ammottamaan ja verinen pää putosi maahan. Vielä se haukkasi, mutta puunoksa sai kestää rutistuksen; siihen voimakkaat leuat purasivat kiinni ja siihen jäivät.