Häijy sota ja sen pahennus oli vihdoinkin päättynyt. Toiset sanoivat sotaa "suurimmaksi onnettomuudeksi, mikä voi maata kohdata", mutta kuitenkin siitä oli kolme hyvääkin seurauksena: Amerikkalaisten keskinäinen epäluottamus oli haihtunut, sillä sodassa he olivat yhdessä taistelleet, "juoneet samasta kenttäpullosta". Pieni Canada, joka siihen saakka oli ollut vain hajanainen lumppukasa, oli sodan kiirastulessa niinikään lujittunut yhtenäiseksi, siitä oli kuontunut nuori kansa, joka jo kykeni itse puoliaan pitämään. Englanti, joka yhtämittaisista merivoitoistaan oli käynyt ylimieliseksi, oli opetettu noudattamaan oikeutta ja kohteliaisuutta, sillä vihollinen, jota se oli halveksinut ja loukannut, oli osottautunut merellä sen arvoiseksi. New Orleansin tarpeeton tappelu, joka taisteltiin viestien hitauden vuoksi kaksi viikkoa sen jälkeen kun rauha oli virallisesti solmittu, oli osottanut Tennesseen karkeitten tarkk'ampujain hyvästi pitävän puoliaan niitä taisteluissa karaistuja veteraneja vastaan, jotka olivat Napoleonin kukistaneet; he olivat maalla vakauttaneet tähtilipun kunnian.
Sota tuotti arvaamatonta aineellista tappiota kaikille, jotka olivat sen jalkoihin joutuneet, mutta ainakin kahdelle myös arvokkaita pysyväisiä etuja. Joulukuun 24 p:nä 1814 allekirjotettiin Ghentin rauhanliitto ja pitkät pyssyt ripustettiin tuvan seinille. Rauhankirjassa ei mitään sanottu sodan aiheesta — laivain tarkastusoikeudesta. Mitä syytä olikaan siitä puhua? Jos iso poika nolailee pienempäänsä ja saakin odottamatta selkäänsä, niin ei siitä tarvitse pöytäkirjaa laatia, jotta kumpikin voisi toisensa kättä puristaa, esim. tähän tapaan: "Minä John Bull, öykkäri, tämän kautta suostun ja lupaan ja vannon, etten enää vastedes pyri nolamaan sinua, Jonathan." Se kohta oli jo tapauksien logikan kautta tullut sovituksi. Tarkastusoikeus oli kuollut, ennenkun sota oli päättynytkään, ja sen hautauspaikkakin on tänä päivänä unhotettu.
Rolf ja Kuonab palasivat talveksi erämetsiinsä. Heti kevään tullen, kun kylvöt oli tehty, lähti Rolf Van Trumperin keralla valitsemaan talonpaikkaa. Jokainen dollari, minkä he irti saivat, kiinnitettiin Ylä-Hudsonin kauneihin viettäviin maihin. Rolf vaati, että oli paikalla ostettava niin laajalta maata kuin suinkin. Hendrikkiä vähän pelotti semmoinen siltain polttaminen. Mutta odottamattoman äkkiä ilmaantuikin hänen talolleen ostaja, joka ei kiinnittänyt niin suurta huomiota maanviljelykseen, ja tie alkoi sen kautta tasaantua.
Häät vietettiin vasta seuraavana vuonna, kun Annette oli yhdeksäntoista ja Rolf yhdenkolmatta vuoden ikäinen. Koti, johon he muuttivat, ei tosin ollut mikään linna, mutta se oli paljoa täydellisempi ja inhimillisempi.
Siten perustettiin uusi siirtokunta. Kun hyvää maata oli runsaasti, niin kävi kaikki muu helposti. Naapureita saapui yhä runsaammin, kaikki palstat saivat asukkaansa. Rolf ja Hendrik huomasivat rikastuvansa, ja Hendrik lopulta kiitti tekoa, joka hänestä aluksi oli tuntunut niin uhkarohkealta, sitä nimittäin, että heti alussa otettiin niin paljon maata kuin vaan voitiin saada. Nyt hän oli siitä hyvillään, sillä häneltä liikeni maata pojilleenkin, heidän miehiksi vartuttuaan ja pojat siten jäisivät kotiin.
Joen kosket olivat oivia voimalähteitä, niinkuin Rolf oli aavistanutkin. Sangen aikaisin hän alkoi pitää kauppaa ja ostaa nahkoja. Tarkoilla säästöillään hän rakensi sahan, ja sahan ympärille kasvoi kylä; kylään tuli postitoimisto, jonka nimikilvessä oli Rolfin nimi.
Kuonab tietysti oli tullut Rolfin kanssa, mutta taloa hän karttoi, ja karttoi sitä enemmän, kuta suuremmaksi se kasvoi. Hän rakensi etäiseen, suojaiseen paikkaan oman wigwaminsa.
Skookum oli kahden vaiheilla, kumpaanko liittyä, mutta lopulta se ratkaisi asian sillä tavalla, että jakoi aikansa molempien kesken. Paljoa se ei muuttunut, mutta sen verran lopulta lisääntyivät sen eläintieteelliset tiedot, että se oppi erottamaan tavalliset kanat metsäkanoista. Ja siten se alkoi ylpeästi suvaita kaakottavaa kanaparvea, joka aamuin joka puolelta karkasi koolle Annetten kutsuessa. Niin, se edistyi toisenkin askeleen, sillä eräässä tilaisuudessa se urheasti karkotti naapurin huonosti kasvatetun koiran, pahatapaisen öykkärin, jonka käsitykset lintutieteestä olivat yhtä alkeelliset kuin Skookumin itsensäkin olivat olleet nuorempana.
Tämä kaikki oli sille nyt suureksi hyödyksi, sillä sen alkoi jo olla vaikea oppia uutta. Se ei enää ollut nuori, ja ennenkun se oli nähnyt kahdeksannen kevään sulattavan talven lumet, se otettiin pois autuaitten metsämaille, joilla ei ole piikkisikoja, mutta kanoja joka puolella, ja jossa ihmiset eivät häiritse huvituksia.
Mutta vaikka se kuoli, niin se jäi eloon. Sen muisto säilyi ainiaan, sillä Skookum numero 2 täytti sen paikan, ja se taas antoi tilaa Skookum 3:nnelle, ja siten ne ovat sukuaan jatkaneet aina tähän päivään saakka.