Hän asui laakson toisella puolella, vastapäätä suurta kauppapuotia, majassa, josta hän helposti saattoi nähdä auringonnousun. Kaksikymmentäviisi vuotta niiden viidenkymmenen lisäksi, jotka hän oli viettänyt Mayn Mayanojen maassa, olivat samentaneet hänen silmänsä, riistäneet hänen jalkainsa joustavuuden, sirottaneet hänen hiuksiinsa talven härmän. Mutta ne eivät olleet muuttaneet hänen henkeään, eivätkä vähentäneet hänen rakkauttaan hongikoita eikä auringonnousua kohtaan. Niin, vieläpä useammin kuin entisaikaan hän otti laulurumpunsa sille kalliolle, jolla hän Jumalaa palveli — idahoonsa, joksi lännen punanahka olisi sitä sanonut. Koska paikka oli korkea ja tuuli puhalsi vilusti, niin hän rakensi sinne pienen, idän ilmalle antavan majan.
Hän oli vanha ja metsästykseen hän ei enää kyennyt, mutta hän eli nyt voimallisen käden turvassa. Toisinaan hän sitä hämärästi ajatteli: häntä tuki nyt sen pojan käsivarsi, jonka hän viisitoistavuotisena oli suojaansa ottanut. Wigwamista ei puuttunut ravintoa eikä peitteitä, eikä vapautta metsissä, jotka olivat auringonnousun kallion alla. Mutta yksi nälkä oli, jota ei mikään kaukonäköinen Nibowaka voinut tyydyttää, ei edes puhua siitä. Ja Kuonab rakensi toisen majan auringon laskun puoleen kallion vastakkaiselle reunalle. Istuen pienen tulen ääressä, jolla hän viritti laulurumpuaan, hän usein tuijotti iltaruskossa palaviin pilviin. "Minä kuulun nyt auringonlaskuun, minä ja minun kansani", hän lausui, "yö sulkee meidät helmaansa."
Eräänä päivänä saapui vuorille muukalainen. Hänen vaatteensa olivat valkoisen miehen vaatteet, mutta hänen päänsä, hänen jalkansa ja silmänsä — hänen verensä, askeleensa ja sielunsa olivat Lännen punaisen intianin. Hän tuli tuntemattoman luota tuoden sanoman niille, jotka eivät häntä tunteneet: "Messias oli tuleva, pelastaja, jota Hiawatha oli käskenyt odottamaan. Hän oli tuleva suurella voimalla pelastamaan punaista rotua ja hänen kansansa piti laulaa henkikarkelon laulua, kunnes henki tuli opettamaan heille näyssä viisautensa ja tahtonsa!"
Mutta hän ei tullut valkoisen miehen taloon, vaan yksinäisen intianin luo, joka asui kallionrotkossa, ja se laulu, jonka hän toi ja opetti, oli laulu surevasta kansasta, joka etsi isäänsä.
"Isä, meitä armahda!
Sielumme isoovat Sinua.
Täällä ei ole mitään, joka meitä tyydyttäisi...
Isä, me tahdollesi kumarramme."
He lauloivat yöllä tulen ääressä, ja rukoilivat niinkuin intiani rukoilee — "isä, meitä sääli ja johda". Kuonab siis lauloi uuden laulun ja tiesi, että sen sanoma oli häntä varten.
Muukalainen jatkoi matkaa, sillä hän oli sanansaattaja, mutta Kuonab lauloi uudelleen ja uudelleen ja sitten tuli näky, niinkuin olikin tuleva, ja tieto, jota hän etsi.
Ei kukaan nähnyt häntä, mutta kymmenen mailia alempana hän joen rannassa kohtasi metsästäjän ja sanoi: "Sano viisaalle, että minä olen kuullut uuden laulun. Sano hänelle, että minä olen näyn nähnyt. Me olemme auringonlaskulle kuuluvat, mutta uusi päivä tulee. Minun täytyy nähdä Mayn Mayanon maa, päivänkoiton maa, jossa aurinko merestä nousee."
He eivät häntä sen koommin nähneet. Mutta päivää myöhemmin Rolf sai sen kuulla ja hän lähti seuraavana aamuna kiireellä Albanyyn. Skookum neljäs hyppäsi kanuuhun, kun hän työnsi sen rannasta. Rolf aikoi ajaa koiran maihin, mutta peni rukoili hartaasti silmillään ja hännällään. Se oli hyvinkin tarpeellinen mielestään, koska kerran lähdettiin vanhusta etsimään. Albanyssa he saivat hänestä tietoja. "Kyllä, intiani matkusti höyrylaivalla muutama päivä sitten." New Yorkissa Rolf ei yrittänytkään seurata ystävänsä jälkiä, vaan meni Stamfordin laivaan ja kiiruhti vanhoihin tuttuihin metsiin, joissa hän oli poikana elänyt, kärsinyt ja herännyt.
Lähellä kalliota, jota vielä tänä päivänä sanotaan "Kuonabin kalloksi", oli nyt talo. Asukkailta hän sai kuulla, että he olivat edellisenä yönä, yön hiljaisimpina hetkinä, kuulleet intianirummun pärinää ja laulua, joka ei ollut valkoisen miehen laulua.