Kuorma sijotettiin jälleen veneeseen ja lähdettiin matkaan, mutta puolen tunnin kuluttua, kun oli kappale matalaa virtaa kuljettu, tultiin toiselle koskelle, joka ei ollut jyrkkä, mutta niin matala, ettei kanuu siinä uinut, vaikka molemmat miehet astuivat kahlaamaan. Kuonabin johdon mukaan koski kuljettiin vähän toiseen tapaan, demi-charge (puolella kuormalla), kuten ranskalaiset sanoivat. Tavaroista toinen puoli nostettiin rannalle, ja sitten miehet, toinen keulasta vetäen, toinen perästä työntäen, kahlasivat veneen kosken niskaan, johon sitten loput tavaroista kannettiin maisin. Oli taas kotvan helppoa matkaa, mutta sitten seurasi kappale hyvin vuolasta virtaa, joka oli paria kolmea jalkaa syvä, taajat lepikkörannat kahden puolen. Intiani meni maalle ja leikkasi kaksi kevyttä vahvaa sauvointa, ja sitten he, toinen keulasta, toinen perästä työntäen, alkoivat jalka jalalta ponnistaa kiivaaseen vastavirtaan, kunnes olivat hyvässä turvassa ylemmällä suvannolla.
Mutta vielä yksi laatu venematkaa oli koettava. He tulivat pitkälle sileälle, syvälle ja sangen kiivaalle virtamatkalle, melkein koskelle — se oli sitä laatua matkaa, jota on ilo kulkea myötävirtaan. Se erosi äskeisestä sen puolesta, etteivät rannat olleet taajan lepikön peitossa, vaan paljasta soraa. Kuonab otti sotalaukustaan pitkän lujan nuoran. Toisen pään hän sitoi, ei keulaan, vaan kanuun laitaan keulan puoleen, toisen sarvaannahkaiseen hihnaan, jonka kietasi rintansa poikki. Rolf perää pitäen, intiani rantaa pitkin vetäen, kanuu kaikella kunnialla nostettiin "väkevän veden" päälle.
Sillä tavalla he taistellen voittivat vuolasta jokea, päivän toisensa perästä, toisinaan päästen vain viisi mailia kahdentoista tunnin kovan työn jälkeen. Koskia, matalia virtoja, taivalluksia, väkeviä vesiä oli ylen runsaasti, ja ennenkuin he olivat kulkeneet ne viisikymmentä mailia, jotka Jesupin joen haaraan oli, niin hyvinpä he käsittivät, miksi tässä maakunnassa niin vähän käytiin.
Rolfista tuli tällä matkalla sitkeä jokimies, ja kun he viidennen päivän iltana näkivät valtavan kotkanpesän kelohongassa pitkän suon reunassa, niin he kumpikin tunsivat tulleensa omaan maahansa ja iloitsivat.
[XVIII.]
Eläinten elämää jokivarressa.
Älköön suinkaan luultako, etteivät he nähneet metsänelämää jokimatkalla, vaikk'emme ole sitä nimenomaan maininneet. Ääneti kulkevalla kanuumiehellä on mitä paras tilaisuus. Ensimäisellä leiripaikalla oli paljon valkohäntähirven jälkiä, ja samana aamuna, jona he poikkesivat Hudsonille, Rolf näki ensimäisen valkohäntähirvensä. He olivat kiertäneet erään niemen jotenkin kiivaassa virrassa, kun Kuonab kahdesti napautti parraspuuhun, joka merkitsi "silmät auki", ja osotti rantaa. Siellä, ehkä viidenkymmenen askeleen päässä, rannalla, heitä katsellen, oli valkohäntähirvi. Hiljaa hievahtamatta se seisoi, niinkuin punainen kivipatsas, sillä oli vielä punainen nuttunsa. Kolmella neljällä voimallisella työnnällyksellä Kuonab antoi pitkän ja kiivaan vauhdin; tapasi sitten pyssyään. Mutta valkohäntähirven valkoinen lippu välähti pystyyn. Se pyörsi ympäri ja loikki pois, ja valkoinen lippu se viimeksi hävisi näkyvistä. Rolf istui kuin lumottu. Se oli niin äkkinäinen; niin kevyt; se niin pian haihtui takaisin metsään. Hän vapisi, kun se oli mennyt.
Monesti he iltasin näkivät virran mutkissa biisameja, ja kerran vilaukselta jotain mustaa, kiiltävää, ikäänkuin mahdottoman suuren iilimadon, joka mutkaili ylös ja alas virrassa kulkiessaan. Kuonab kuiskasi "saukko" ja tapasi pyssyään, mutta se sukelsi eikä sen koommin näyttäytynyt.
Eräällä yöpaikalla he keskellä yötä heräsivät ihmeelliseen hälytykseen — räminään, joka lähti aivan pään vierestä; ja he nousivat ylös huomatakseen piikkisian voimainsa takaa hampaillaan nakertavan paistinpannua ja koettavan saada irti vähän enemmän suolasta, jonka makua se siinä tunsi. Skookum, joka oli puuhun sidottu, suotta ripitti rauhanhäiritsijää ja vapaaehtoisesti tarjoutui tekemään siitä kaikille varottavan esimerkin. Leirissä ei päästy rauhaan piikkiniekasta, ennenkuin kaikki keittoastiat oli ripustettu ylemmä tavotettavista.
Kerran he kuulivat ketun terävän lyhyen haukunnan ja pari kolme kertaa metsästävän harmaan suden lauhkean vienon maanittelevan ulvahduksen. Lintuja oli viljalti ja melkein joka leiripaikalla ampui milloin toinen, milloin toinen jonkun sorsan ruuan vaihteeksi.