Toisena päivänä nähtiin kolme valkohäntähirveä, kolmantena aamuna Kuonab pisti pyssyynsä panoksen sarvashauleja ollakseen paikalla valmiina, jonka jälkeen hän jo päivänkoitossa lähti liikkeelle. Rolf aikoi lähteä mukaan, mutta intiani pudisti päätään, sitten sanoi: "Elä tee tulta puoleen tuntiin."
Parinkymmenen minutin kuluttua Rolf kuuli pamauksen, jonkun ajan päästä intiani palasi, sarvaanpaistit mukanaan, ja matkalla he, mailin verran kuljettuaan, ottivat joenrannalta veneeseen loputkin lihoista. Nähtiin vielä seitsemän valkohäntähirveä, mutta enempää ei ammuttu; Rolfin mieli kuitenkin paloi saada hänenkin onneaan koettaa. Monta muutakin tilaisuutta hänellä oli ja muutamia hän käytti.
Eräällä metsätaivalluksella hän yhdessä Skookumin kanssa säikähytti lentoon parven sepelpyitä. Ne lentivät puihin heidän päänsä päälle, ja matkamiehet pysähtyivät. Koiran ylläpitäessä niiden huomiota Rolf tylpillä nuolilla kolkkasi viisi mieluisinta eväiksi. Mutta sarvaissa asuivat nyt hänen ajatuksensa ja sitä kunniaa hän himoitsi, saada yksin lähteä ja palata paistit selässään.
Seurasi sukkelaan uusi ja vielä jännittävämpi seikkailu. Erään mutkan kierrettyään he aikaisin aamulla näkivät mustan karhun, joka kahden pentunsa keralla tallusteli pitkin soraista rantaa ja silloin tällöin pysähtyi pistääkseen suuhunsa jotain äyriäisiä, kuten sitten huomattiin.
Kuonab ei ollut nähnyt karhua kuin lapsena, ollessaan isänsä keralla metsästämässä tammiharjuilla Myanoksen takana, ja nyt hän kiihtyi. Hän lakkasi melomasta, varotti Rolfia tekemään samoin ja antoi kanuun luistaa takaperin näkymättömiin; sitten hän laski rantaan. Nopeaan sidottuaan kiinni kanuun hän otti pyssynsä ja Rolf metsästysnuolensa, ja Skookumia nuorasta taluttaen he hyökkäsivät metsään. Pysytellen poissa näkyvistä he juoksivat niin nopeaan ja ääneti kuin suinkin karhuja kohti. Tuuli tietysti oli metsämiehiin päin, muutoin he eivät mitenkään olisi päässeet niin lähelle. He olivat nyt aivan karhuperheen kohdalla ja Kuonab vain odotti sopivaa tilaisuutta ampuakseen. Hiipien eteenpäin niin varovasti kuin mahdollista he pääsivät viidenkolmatta askeleen päähän, mutta vielä oli pensaita ravunsyöjäin edessä. Metsämiesten hiipiessä emäkarhu seisahtui ja epäluuloisesti haisteli; tuuli pyörähti; se sai haiskahduksen, josta ei voinut erehtyä; sitten se päästi äänekkään varotuksen "koff! koff! koff! koff!" ja lähti juoksuun niin nopeaan kuin pääsi. Metsämiehet älyten, että heidät oli huomattu, hyökkäsivät esiin kiljuen niin kovaa kuin taisivat, toivoen karhujen siitä nousevan puuhun. Emäkarhu laukkasi kuin hevonen, Skookum kintereillään urheasti haukkuen. Penikat jäljelle jäätyään, emon näkyvistä hävittyä, metelistä aivan ymmällään, karkasivat mukavan matkan päässä olevaa puuta kohti ja kapusivat oksiin.
"No nyt", Rolf ajatteli, muistellen kuulemiaan juttuja, "emäkarhu palaa takaisin ja syntyy tappelu."
"Tuleeko se takaisin?" hän hermostuneesti kysyi.
Intiani nauroi. "Ei, kyllä se vielä juoksee. Mustakarhu aina pelkuri; ne eivät koskaan tappele, kun vain pakoon pääsee."
Puuhun nousseet pienokaiset olivat tietysti kokonaan metsästäjäin armoilla, niiden henki ei tällä kertaa riippunut hiuskarvan varassa, vaan täyden pelastuksen. "Lihaa emme tarvitse, emmekä voi sitä mukaan ottaa; jätetään ne", Rolf sanoi, mutta lisäsi: "Löytäisivätköhän ne emänsä?"
"Kyllä, aikaa myöden, ne laskeutuvat maahan ja poraavat metsässä kaikkialla. Emä puolen mailin päässä odottelee ja yöllä ne ovat taas kaikki koossa."