Retkeläisten ensimäinen karhunajo oli siten päättynyt. Ei oltu laukausta ammuttu, ei karhua haavotettu, ei mailia matkaa tehty, eikä tuntiakaan menetetty. Ja kuitenkin se tuntui sisältävän paljoa enemmän tenhoavia vavistuksia kuin ainoakaan niistä monista jännittävistä karhunajoista, joissa Rolf ja Kuonab myöhemmin kahden olivat.
[XIX.]
Rannalla jalanjälki.
Jesupin joki oli untelo joki, joka tuli suoseuduilta, ja se olisi ollut helppo nousta, ellei siinä olisi ollut niin paljon kaatuneita puita. Toisia niistä oli jo monta vuotta takaperin katkottu, ja siitä saattoi päättää, että vanha erämies oli kulkenut tätä tietä. Kerran he jo pelästyivät keksiessään rannalla vereksiä lastuja, mutta murhe muuttui iloksi, kun ne huomattiinkin majavan töiksi.
Kymmenen mailia he kulkivat sinä päivänä. Illalla he tekivät leirin Jesupin järven rannalle, ylpeinä ja onnellisina siinä uskossa, että he nyt olivat tämän kaiken oikeat omistajat. Yöllä he tuon tuostakin kuulivat susien ulvovan, mutta se tuntui kuuluvan kaukaa järven takaa. Aamulla he lähtivät jalan tiedusteluretkelle ja äkkiä ilokseen näkivät viisi valkohäntähirveä ja jälkiä joka puolella. Ilmeisesti se oli oikea valkohäntähirvien paratiisi, ja vähemmässä määrässä oli muittenkin eläimien jälkiä — minkkiä melko runsaasti, parissa kohdassa saukkoja, vuoripantteri ja emähirvi vasikoineen. Molempain metsämiesten sydän pamppaili moista mahdollisuuksien ylöllisyyttä. He viehättyivät kulkemaan yhä kauemmaksi, ajatukset hekumoiden niissä monissa iloissa, jotka heitä täällä odottivat, mutta sitten aivan äkkiä sattui eteen jotakin, joka muutti heidän ilonsa murheeksi — ihmisen jalanjälki; lehmännahkaisen anturan veres painalmus. Siitähän saattoi raivostua. Ensi väläykseltä se tiesi, että heidän edellään oli toinen erämies, jolla oli laaksoon vanhempi oikeus, kirjottamattoman lain myöntämä. He seurasivat niitä mailin. Ne harppasivat rantaa hyvää kyytiä, toisinaan täyttä juoksua, ja aina läntistä rantaa seuraten. Sitten he löysivät paikan, jossa mies oli istahtanut ja murtanut koko joukon simpukankuoria, ja jälleen hän oli kiirein rientänyt. Mutta istumapaikoilla ei ollut mitään merkkiä pyssynperästä eikä muustakaan aseesta. Sitäpaitsi: miksi hän käytti saappaita? Metsästäjät käyttivät niitä harvoin.
Pari mailia intiani Rolfin keralla kulki perässä ja he huomasivat, että vihattu muukalainen toisin paikoin oli juossut kuin henkensä edestä. Sitten he palasivat takaisin kamalasti pettyneinä. Se näytti alussa musertavalta iskulta. Heillä oli kolme tietä edessään — joko lähteä edempää pohjoisesta paikkaa hakemaan, taikka otaksua, että järven toinen ranta oli heidän, taikka tarkkaan tutkia, kuka ja mikä mies muukalainen oli. Tämä viimeksi mainittu tuli päätökseksi. Kanuu työnnettiin vesille ja kuormattiin, ja he lähtivät etsimään ja toivoivat, etteivät löytäisi erämiehen majaa järven rannalta.
Meloskeltuaan järven rantaa neljä tai viisi mailia ja pelotettuaan juoksuun moniaan sarvaan ja sorsia monet parvet, erämiehet menivät maalle ja yhä he näkivät samain kovan onnen jalanjälkien vakaasti painavan etelää kohti. Puolenpäivän aikaan he olivat tulleet toiseen järveen vievän läntisen salmen eteläpäähän ja jälleen rantaa tutkittaessa huomattiin jalanjäljet, jotka tässä erosivat järvestä ja kulkivat etelää kohti. Erämiehet palasivat nyt pääjärveen ja pääsivät puolenpäivän aikaan sen pohjoispäähän. Majasta he eivät olleet nähneet merkkiäkään missään, vaikka järven kumpikin ranta oli kaiken päivää selvään näkyvissä. Kuka outo mies oli ollut, se jäi salaisuudeksi, mutta ei hän täällä asunut, eikä siis ollut pätevää syytä, joka olisi kieltänyt taloksi rupeamasta.
Entä paikka? Seutu näytti joka puolella yhtä hyvältä, mutta tavallisesti on paras majottua laskuväylän varteen. Siellä jos nousee myrsky, eivät isot laineet uhkaa kanuuta, eivätkä pakota maalla pysymään. Se on järveä kaartavien eläinten suosittu ylimenopaikka, ja toiset erämiehet tullessaan varmasti näkevät majanne, ennenkuin järveen nousevat.
Mutta kummalle puolelle jokea? Kuonab päätti sen; — länsipuolelle. Hän tahtoi nähdä auringon nousevan, ja vähän matkan päässä rannasta oli sillä puolella mäki, mäellä ulkoneva kallion törö. Hän osotti sitä ja sanoi tuon ainoan sanan: "Idaho". Sinne siis länsirannalle, sille paikalle, missä joki järvestä lähti, he alkoivat raivata talon paikkaa.