[XX.]
Erämiesten mökki.
Mies se, joka tietää, mitä hän ei osaa, sano' Si Sylvanne.
Otaksun jokaisen erämiehen, mitä on koskaan elänyt, sanoneen ryhtyessään ensi mökkiä rakentamaan: "Kah, olkoon miten pieni tahansa, kunhan vain on katto ja sen verran tilaa, että mahtuu pitkälleen." Mutta ennen kevään tuloa on jokainen erämies myös selvillä siitä, että oli suuri erehdys, ettei hän tehnyt sitä siksi suurta, että olisi mahtunut siihen asumaankin ja vielä varannut tavaroilleenkin sijaa. Kuonab ja Rolf olivat vasta-alkajat ja tekivät tavanmukaisen erhetyksen. He pohjasivat aivan liian pienen pirtin, 10x12 jalkaa, vaikka sen olisi pitänyt olla 12x20 jalkaa, ja seinäin korkeuden he määräsivät 6 jalaksi, vaikka 8 jalkaa olisi ollut tarpeen. Kumpikin oli tottunut kirvesmies. Kuusia oli yllin kyllin ja seinät kohosivat sukkelaan. Päivässä sai kehä valmiiksi. Mutta tärkeätä oli saada kunnon katto. Milläpä se katettaisiin? Limittäisilläkö niinenkuoren kouruilla, halkopäreillä vaiko savella? Helpoin tehdä, talvella lämpöisin, kesällä viilein on savikatto. Mutta sillä on kolme haittaa. Hyvin pitkällisillä sateilla se alkaa vuotaa, kuivilla siitä varisee pölyä ja likaa ja se on niin raskas, että se tavallisesti lopulta murtaa katonkannattimet ja niskahirret, ellei niitä tueta pönkillä, jotka taas ovat tiellä. Mutta sittenkin olivat sen edut niin ilmeiset, etteivät rakentajat epäilleet. Savesta he päättivät sen tehdä.
Kun seinät olivat viittä jalkaa korkeat, niin hakattiin hirret poikki oviaukon ja akkuna-aukon kohdalta, jättämällä sentään kummankin alimmasta hirrestä puolet vahvuutta jäljelle. Sitten nostettiin paikoilleen päällyshirret, käännettiin aluksi nurin ja lovettiin samoin oven ja akkunan kohdalta, ja puolet hirren vahvuutta veistettiin pois aukkojen jatkoksi. Sitten veistettiin kaksi latuskaa kuusipönkkää oven pihtipieliksi ja kaksi lyhyempää akkunan pihtipieliksi. Niihin kaivettiin reiät ja reikiin lyötiin tammiset vaarnat kunkin hirrenpään kohdalle, ja siten olivat ovi- ja akkuna-aukot valmiina.
Yhteen nurkkaan rakennettiin savesta ja kivistä pieni liesi. Mutta ei järven kivistä, niinkuin Rolf olisi tahtonut, vaan mäkirinteen kivistä; entä miksi? Kuonab sanoi, että järven kivet olivat vedenhaltijain kiviä ja etteivät ne tulen lähellä eläneet, vaan halkeisivat auki; mutta mäkirinteen kivet olivat auringon- ja tulenhaltijain kiviä, ja tulessa ne lisäisivät kuumuutta.
Totta on, että järvikivi kovasti kuumetessaan halkeaa, mäkikivi taas ei halkea; ja kosk'ei kukaan ole voinut todistaa vääräksi Kuonabin selitystä, niin pitäköön yhä vielä paikkansa.
Lieden suunnitelma oli yksinkertainen. Rolf oli ollut mukana useatakin rakennettaessa, ja pääasia oli, että savutorvi oli kyllin laaja ja että ahtain kohta oli heti pesän yläpuolella.
Räystäshirret, päätyhirret ja harjahirret olivat pian paikoillaan. Sitten leikattiin hienompia kuusi- ja tamarakki-salkoja,[12] sen mittaisia, että ne paraiksi ulottuivat harjasta räystääseen saakka, ja niin paljon, että ne peittivät koko katon. Läheltä saatiin vahvaa saraheinää kasvavasta niitystä kylläksi karkeata heinää, jolla salot vahvalta peitettiin. Ja hyväksi lopuksi kaivettiin kahdella puusta veistetyllä lapiolla savea ja sitä leviteltiin heinän päälle tasainen kuutta tuumaa vahva kerros; kun tämä sotkettiin tiiviiksi, niin saatiin katto, joka hyvin päti.
Hirsien väliset suurimmat raot tukittiin puunkaistaleilla, pienet tilkittiin sammalella. Veistetyistä lankuista tehtiin ovi, joka kääntyi kahden tapin varassa; toinen tappi veistettiin ovilautaan, toinen naulattiin siihen kiinni, kun ovi oli paikoilleen pantu; kumpikin tappi sopi tuuman kairanreikään.
Lattiata ei tarvittu, mutta vuoteita varten tarvittiin lavat, ja niitä tehdessään he alkoivat huomata, että pirtti oli liian pieni. Mutta olihan se nyt, viikon työn jälkeen, valmis. Suloinen oli sen tuoksu, puun ja sammalen sekainen, ja ainakin Rolf oli mökkiin niin tyytyväinen, ettei hän voinut toivoa koskaan myöhemmin taloa rakentaessaan tuntevansa yhtä vilpitöntä iloa.