Kuonab latoi lieteen huolellisesti pesällisen puuta, sytytti sitten piippunsa, hyräili pienen runon "kodin haltijoista", kulki mökin ympäri viitaten piipunvarrellaan erikseen kuhunkin neljään tuuleen, astui sitten pirttiin ja sytytti lieden piipustaan, heitti tuleen vähän tupakkaa ja valkohäntähirven karvoja, ja tupaantulijaiset olivat sillä vietetyt.
Mutta siitä huolimatta he edelleenkin nukkuivat teltassa, jota olivat kaiken aikaa käyttäneet, sillä Kuonab ei viihtynyt seinäin välissä, ja Rolfkin alkoi päivä päivältä olla yhä enemmän samaa mieltä.
[XXI.]
Rolfin ensimäinen valkohäntähirvi.
He rakensivat majaa uupumatta, jotteivät menettäisi ainoatakaan kaunista päivää, eivätkä edes joutuneet lähtemään valkohäntähirviä[13] ajamaan, joita silloin tällöin näkyi järven takaa. Kun veres liha oli loppunut, huomasi Rolf saavansa tilaisuuden, jota hän oli kauan odottanut. "Kuonab, nyt minun pitää saada lähteä yksin hirven ammuntaan; anna minulle pyssy."
"Ugh! mene. Tänä iltana sopii hyvin."
Rolf siis lähti yksin matkaan, kun aurinko oli painunut matalammalle, sillä keskipäivällä valkohäntähirvet tavallisesti makaavat pensaikoissa. Rolf tiesi hyvin, että oli kuljettava vastatuuleen ja niin ääneti kuin suinkin. Lounaasta kävi vieno tuulenhenki, ja lounatta kohti hän siis alkoi astua, pitkin järven rantaa. Jälkiä ja muita merkkejä näkyi kaikkialla; oli mahdoton seurata mitään erikoista jälkeä. Hänen suunnitelmansa oli vain kulkea ääneti ja luottaa onneensa, eikä hänen tarvinnutkaan kauaa odottaa. Pienen metsäaukion toisella puolella hän lännessä päin huomasi liikuntoa pensaissa, mutta se taukosi, ja hän oli epätietoinen siitä, oliko ehkä eläin, luulon mukaan sarvas, mennyt menojaan, vai vieläkö se oli paikallaan. "Elä hellitä, ennenkun olet varma", se oli yksi Kuonabin viisaita elämänohjeita. Rolfin piti saada tietää, mikä se oli liikkunut. Hän siis seisoi hiljaa ja odotti. Kului minuutti; toinen; monta; kauan aikaa; ja yhä hän odotti, mutta pensaissa ei sen koommin näkynyt elon merkkejä. Hän alkoi silloin luulla erehtyneensä; mutta hyvä metsämiehen tapa vaati saamaan selville, mikä se oli ollut. Monta kertaa hän tunnusteli tuulta, ensiksi sormeaan kostuttamalla, joka koe sanoi "lounaasta"; toiseksi heittämällä ilmaan jonkun kourallisen kuivia heiniä, josta sai tiedon: "lounaasta kyllä, mutta tässä lehdossa vähän etelään kallistuen". Siitä hän tiesi, että saattoi hiljaa hiipiä sen pensaan pohjoispuolelle. Hän tarkasti pyssynsä vänkkiruudin ja alkoi hiipiä verkalleen ja varkain, hakien semmoisia aukkopaikkoja, joita myöten saattoi kulkea ilman voimanponnistusta, oksia liikuttamatta ja melua synnyttämättä. Askel askeleelta hän teki matkaa; joka kerta hän jalkansa nostettuaan laski sen alas maahan vasta kun oli astumapaikan tunnustellut. Joka askeleella hän pysähtyi katselemaan ja kuuntelemaan. Sille varottavalle paikalle ei ollut kuin satakunta askelta, mutta Rolf viipyi sillä matkalla viisitoista minuuttia, ja monta kertaa hän pahasti hätkähti milloin lentoon pyrähtävää mustalakkitiaista,[14] taikka tikan takomista. Hänen sydämensä pamppaili yhä kovemmin ja kovemmin, niin että olisi luullut sen kuuluvan hyvään matkaan; mutta hän jatkoi varovasti hiipimistään, ja vihdoin hän pääsi siihen tiheikköön, joka hänessä oli synnyttänyt semmoisia vavahduksia ja toivoja. Siellä hän seisoi ja tähysi kokonaisen minuutin. Taas hän tunnusteli tuulta ja alkoi verkalleen kaartaa pensaan ympäri paikan länsipuolelle.
Hiivittyään verkalleen, jännityksessä, parikymmentä askelta hän tapasi suuren sarvaan jäljet ja merkit, aivan verekset, ja taas hänen sydämensä sykki kiivaammin; verta tunki kaulaan ja päähän, niin että hän oli tukehtua. Hän arveli parhaaksi seurata jonkun matkaa tätä kuumaa jälkeä ja astui pyssynhana viritettynä pehmeästi edelleen. Sininärhi huusi "hai tshai!" ilkeän kovalla äänellä ja näytti nauravan hänen jännittynyttä kiihtymystään. Vielä muutama askel eteenpäin varovasti, verkalleen hiipien, sitten hän kuuli takaapäin äänekkään viheltävän puhalluksen. Paikalla kääntyen hän huomasi olevansa naamakkain uljaan ja ison lyhytsinikarvaisen sarvaan kanssa. Siinä se seisoi, ei kolmenkaankymmenen askeleen päässä; eläin, jota hän oli niin kauan väijynyt, oli nyt täysin näkyvissä, kylki häneen päin. He katselivat toinen toistaan aivan alallaan muutaman sekunnin, sitten Rolf ilman sanottavaa levottomuutta kohotti pyssyn ampuakseen, ja yhä sarvas seisoi katsellen. Pyssy oli ojennettuna, mutta voi, kuinka häijysti se tutisi ja huojui! ja kuta vakavampana Rolf koetti sitä pitää, sitä enemmän se vapisi, kunnes vavistus kirotusta pyssystä levisi koko ruumiiseen; hengitys alkoi hätääntyä, kädet ja jalat tutisivat; ja viimein kun sarvas liikutti päätään paremmin nähdäkseen ja nosti häntänsä, niin nuorukainen kooten kaikkensa voittaakseen mielenliikutuksensa, veti liipasinta. Pau! ja sarvas katosi keveästi hyppien näkyvistä.
Rolf parka; kyllä hän nyt oli pahoillaan; aivan kipeänä itsensä halveksimisesta. Kolmekymmentä askelta, alallaan, koko kylki päin, keskellä päivää, iso sarvas ja niin ohi kuin suinkin. Niin aina, tuossa oli luodinreikä puussa. Viisi jalkaa sarvaan pään yläpuolella. "Ei minusta mihinkään; ei minusta tule koskaan metsämiestä", hän voihki, kääntyi sitten ja asteli hitaasti takaisin majalle. Kuonab katsahti häneen udellen, sillä hän oli tietysti kuullut laukauksen. Hän näki synkän ja murheellisen näköisen nuorukaisen, joka vastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa vain pudisti päätään, ja ampuma-ase lensi naulaan ilkeästi helähtäen.
Kuonab otti alas pyssyn, pyyhki sen, panosti uudelleen ja kääntyen nuorukaisen puoleen sanoi: "Nibowaka, sinähän olet kipeä. Ugh! Tiedätkö miksi? Pääsit hyvälle matkalle, mutta saitkin hirvikuumeen. Niin se aina käy, käy jokaiselle ensi kerralla. Lähdet huomenna uudestaan, niin saat sarvaasi."