Rolf ei vastannut siihen mitään. Kuonab silloin arveli: "Vai pitääkö minun lähteä?" Se sana muutti asian, se koski Rolfin ylpeyteen.
"Ei, yritämmä huomenna uudestaan."
Aamukasteen aikana hän uudelleen oli eräretkellä. Tuulta ei ollut, mutta todennäköistä oli, että se jälleen alkaisi lounaasta. Hän sen vuoksi kulki jotenkin samaa jälkeä kuin edellisenäkin iltana. Hän huomasi paljoa helpommaksi kulkea ääneti nyt, kun koko maailma oli kasteesta märkänä, ja teki taivalta nopeaan. Hän kulki sen kovan onnen lehdon ohi, tarkasti jälleen puuta, joka oli silpoutunut monta jalkaa liian korkealta, ja sitten eteenpäin. Sitten kuului sininärhen räkätystä; se on usein merkki siitä, että valkohäntähirvi on läheisyydessä. Se aina varottaa, että jotain on tekeillä, eikä viisas metsämies koskaan jätä sitä huomioon ottamatta.
Rolf seisoi hetken kuunnellen ja tähyten. Hän luuli kuulevansa kuopinaa; sitten taas närhen äänen, mutta edellinen taukosi ja närhen mekastus hälveni etäisyyteen. Varovasti hän taas hiipi muutaman minuutin; tuli toinen aukio. Metsän peitosta hän tutki sitä; sitten hän näki koko etäällä toisella puolella lähellä maata pienen välähdyksen. Hänen sydämensä hätkähti; hän tutki paikkaa, näki välähdyksen uudelleen ja erotti sitten eläimen pään, naarashirven, joka makasi pitkässä ruohossa. Välähdyksen se sai aikaan korvallaan, ravistaessaan pois kärpästä. Rolf vilkasi vänkkipannuun, rohkaisi itseään, asettui täysin valmiiksi ja päästi sitten lyhyen terävän vihellyksen. Valkohäntähirvi paikalla nousi seisaalleen; sitten ilmestyi toinenkin, pienempi; sitten nuori sarvas, kaikki katselivat häneen päin. Pyssypä kohosi poskelle, mutta jälleen sen suu alkoi tutista. Rolf laski sen alas, sanoi itselleen kovat ja jyrkät sanat: "Se ei saa nyt vavista." Valkohäntähirvet oikoivat jäseniään ja alkoivat verkalleen kävellä järveä kohti. Kaikki olivat kadonneet, paitsi sarvas. Rolf päästi toisen vihellyksen, joka muutti sarvaan kuvapatsaaksi. Vahvistaen mieltään pontevalla "minä tahdon" hän kohotti pyssyn, piti sen vakaana ja ampui. Sarvas hytkähti kokoon, hyppäsi ja katosi. Rolfin mieltä jälleen käänteli pahastus, mutta hän panosti pyssynsä uudelleen ja lähti nopeaan eteenpäin.
Syvät jäljet oli sillä paikalla, jossa sarvas oli hypännyt pyssyn pamahtaessa, mutta verta ei näkynyt. Hän seurasi ja löysi muutaman askeleen päästä seuraavat kavionpainalmukset ja niiden päällä kirkkaan punaista väriä; vähän kauempana oli toinenkin veriläikkä; enemmän ja lyhempiä hyppyjä, kunnes sadan askeleen päässä — niin, siinä se makasi, pyöreä harmaa haahmo, aivan kuolleena, sydämeen ammuttuna.
Rolf päästi pitkän raikuvan sotahuudon ja sai vastauksen paikasta, joka oli kumman lähellä, ja Kuonab astui esiin puun takaa.
"Minä sain sen", huusi Rolf.
Intiani hymyili. "Tiesin minä, että saisit, sen vuoksi seurasinkin; eilen iltana minä tiesin, että sinun täytyi tutistavasi tutista, ja siksi annoin sinun lähteä yksinäsi."
Sangen huolellisesti se sarvas nyljettiin, ja Rolf oppi monen pienen tempun syyn.
Kun nahka oli nyljetty (paitsi päästä tai koivista), niin Kuonab varovasti leikkasi pois lihaksia peittävän leveän jänteen, joka alkaa selästä lanneluista ja ulottuu olkaluihin; se oli nimittäin neulesuoni. Sitten hän leikkasi ne molemmat pitkät paistit, jotka ovat selkärangan kummallakin puolella ulkopuolella, ja molemmat pienemmät sisäpuolelta. Ruumis sitten jaettiin neljään kappaleeseen, kuhunkin kappaleeseen lapa, ja nämä kaikki ynnä munuaiset ja sydän pantiin vuotaan. Sisälmykset, pään, kaulan, koivet, kaviot hän jätti ketuille, mutta ristiluun hän ripusti puuhun ja kiinnitti siihen kolme punaista lankaa, jotta Suuri henki mieltyisi ja antaisi hyvät metsästykset. Päälle puhuen hän sitten sanoi: "Veljyemme, anna meille anteeksi. Sääli oli sinua tappaa. Katso! Me annamme sinulle punaisten nauhain kunnian". Sitten he muita osia kantaen astuivat takaisin majalle.