Mutta rihman toinen pää olikin metsämiehen kädessä, hän veti siitä varovasti, rotta kohosi vedestä näkyviin ja sai kepistä surmaiskun. Jos hän olisi pyssyllä ampunut, olisi riista mennyt menojaan.
Biisamin pyynnissä.
Kuonab palasi kotiinsa, söi yksinkertaisen aamiaisensa ja ruokki pienen suden näköisen keltaisen koiransakin, joka oli majassa nauhalla sidottuna. Sitten hän varovasti nylki biisamin, viiltäen ensinnä haavan takapuolen poikki ja kiskoen sitten nahkan tuppeen, niin että se kuonon kautta kokonaan irtautui. Sitten hän taivutti nahkan sisään oksan, joka piti sitä pingollaan; vuorokauden kuivettuaan nahka oli valmis myytäväksi. Ruumiin hän huolellisesti huuhtoi ja ripusti varjoon kuivamaan, myöhemmin syödäkseen.
Kuonabin näitä puuhatessa kuului metsästä askeleita ja pitkä, raa'an näköinen mies, punanenä, valkoviiksi, astui esiin pensaikon lehvistä. Intianin huomatessaan hän seisahtui, karsasteli halveksien huomeneksella saatua riistaeläintä, ärähti jonkun pilkkasanan "rotansyöjästä" ja astui sitten wigwamia kohti, arvatenkin sisään katsoakseen. Mutta intianin hidas, terävä "pysy poissa!" muuttikin hänen mielensä, ja mukisten jotain "kuparinahkaisesta maankulkurista" hän meni menojaan, poistui lähimpään taloon päin.
[II.]
Rolf Kittering ja hänen sotamies-setänsä.
Se joka yhä ja alati jaarittelee, puhuu varmasti paljon pötyä, sano' Si Sylvanne.
Elettiin "variskuuta", valkoisen miehen maaliskuuta. Ruohokuu oli tulossa, jo kiitivät mustakaulahanhien nuolijuovat rannikolta sisämaahan, lentäessään julistaen maahan ilosanomaa, että "nälkäkuu" oli päättynyt ja kevät tullut, maille asettunut. Kultasiipitikka nakutteli korkealla kuivaa oksaa, viheriätikka takoi kelopuun runkoa, sepelpyy[1] vikisi männikössä ja sorsaparvet räpyttävin siivin matkasivat pesimäsijoilleen. Koko luonto väreili, ihmekö siis, että intianinkin mieli käkesi ilmaista itsensä ja että hän rummun väreilevällä kalvolla säesti heimonsa vanhaa laulua?
Mutta sitten hän, ikäänkuin mieleen olisi jotain muistunut, levollisesti asteli etelää kohti harjun alle, juuri sille kohdalle, mistä se oli katkennut ja päästänyt puron kulkemaan, astui Stricklandin niityn reunaa ja sieltä kivimäestä löysi, niinkuin oli aina ennenkin löytänyt, sinisilmäisen hymyilevän sinivuokon, kevään ensimäisen sulokukkasen! Hän ei sitä kuitenkaan poiminut, hän istui sen viereen ja vain katseli. Ei hän hymyillyt, ei laulanut, sanoiksi puhjennut eikä kukkaa nimeltä maininnut, istui vain sen rinnalla ja katsoi sitä kauan; mutta olikin hän tullut siihen varta vasten, hyvin tietäen, mitä löytäisi. Kenessä on sanojaa, ettei sen ihanuus löytänyt hänen sieluunsa?