Iltapäivällä he jatkoivat työtä, mutta puro oli ehtynyt pieneksi ojaksi ja he olivat nyt korkealla tasaisemmalla maalla, joka oli paikka paikoin suottunut. Seuratessaan yhä kapenevan ojan pääuraa, etsiskellen yhä uusia turkiseläinten merkkejä, he kulkivat sen poikki moneen kertaan. Vihdoin Kuonab pysähtyi, tuijotti eteensä ja osotti ojaa, joka ei enää ollut selkeä, vaan liejusta sekainen. Hänen silmänsä loistivat, kun hän päällään nyökkäsi vastavirtaan ja lausui tuon taikasanan: "Majavia".
He astuivat länttä kohti jonkun satakunnan askelta taajan lepikkörämeen poikki ja tulivat vihdoin epäsäännölliselle lammikolle, joka levittelihe pajupehkojen sekaan ja katosi rämeviidakoihin. Puroa seuraten he piankin tulivat majavapadolle, pitkälle mutkaiselle tokeelle, joka oli rakennettu pajunoksista ja liejusta. Selän poikki kaatui kymmenkunta vähäistä köngästä, jotka alempana yhtyivät siksi puroksi, jonka vartta he olivat kulkeneet.
Punasiipisiä nokilintuja[15] liiteli parvittain lammen seuduilla; sorsia näkyi koko joukko, ja kuivaneessa puussa, jonka veden paisuminen oli kuolettanut, seisoi suuri sininen haikara. Paljon pienempiä eläimiä hyppi tai liehui ilmassa tällä vilkkaalla paikalla, ja kaukaa lammen keskestä kohosi kekomainen risukasa: majavanpesä, joita kauempaa keksittiin vielä kolme. Ei ainoatakaan majavaa näkynyt, mutta verekseltä katkotut vesat, uiskentelevat oksat, joista kuori oli tyystin pois jyrsitty, ja pitkä, vankka ja hyvässä korjuussa pidetty pato riittivät tottuneen silmälle paikalla ilmoittamaan, että siinä oli suuri majavasiirtokunta häiritsemättömässä luonnonrauhassa.
Majava oli niihin aikoihin kaikkein arvokkaimpia turkiseläimiä. Se menee hyvin helposti ansaan ja lammen löytäminen tiesi siis samaa kuin jos olisi löytänyt kukkarollisen kultaa. He kiersivät sen epämääräisiä rantoja ja Kuonab osotti majavain monia maihinnousupaikkoja, jotka näyttivät oikeilta pieniltä satamilta. Ne olivat rakennetut mudasta ja kivistä; niihin oli varattu koloja, joista saattoi sukeltaa oikopäätä syvään veteen. Siellä täällä oli rannalla korkea kekomainen muurahaispesä ja sen luo vei lammesta polku, joka muka osotti, sanoi intiani, että majavain tapana oli selkeinä päivinä tulla makaamaan muurahaispesien päälle päivänpaisteeseen ja antaa muurahaisten noukkia pois syöpäläiset nahkastaan. Eräältä korkealta syvään veteen pistävältä niemekkeeltä he löysivät pienen hyvin väkevältä löyhkäävän multaleivoksen; se oli, sanoi intiani, majavan kätkö, merkkipaikka, jolla majavien kesken oli sama tehtävä kuin karhupuulla karhujen kesken.
Vaikka lampi näytti pieneltä, niin saivat he kuitenkin astua neljännesmailin, ennenkuin pääsivät sen yläpäähän, ja sieltä he löysivät toisen padon ja sen takaa toisen lammen, joka oli vähän korkeammalla edellistä, eikä siinä ollut kuin yksi majakeko. Ja vielä senkin takana oli patoja ja lampia, kaikkiaan kaksitoista lampea, toinen toistaan korkeammalla. Ainoastaan ensimäisessä, suurimmassa, ja toisessa oli pesiä, mutta kaikki ne kuitenkin näyttivät olevan osia samasta menestyvästä siirtokunnasta, sillä verekseltä katkotuita puita ja oksia oli joka puolella. "Ugh, hyvä; saamme ehkä viisikymmentä majavaa", sanoi intiani, ja he tiesivät tulleensa luvattuun maahan.
Rolf olisi mielellään viettänyt lopun päivää lammen tutkistelemisessa ja koettanut saada pyydystetyksi majavan, kun ne iltasella lähtisivät ulos pesästään, mutta Kuonab sanoi: "Kaksikymmentä loukkua vasta; meillä pitää olla puolentoistasataa." Astuen siis tuuheaan sokerivaahteralehtoon, joka oli lammen länsipuolella kuivalla maalla, he veistivät pilkat suureen puuhun, rakensivat siihen loukun ja etsivät helpoimman reitin itäpuolella olevan louhisen vaaran poikki, toivoen löytävänsä lähimmän joen, joka johtaisi alas heidän järvelleen.
[XXIV.]
Piikkisika.
Skookum oli vain osaksi opetettu pikku koira; se käskettynä jäi majalle, jos sille nimittäin sopi, mutta seurasi arvelematta isäntäänsä, taikka juoksi hänen edellään, jos arveli ihmisen viisautta huonommaksi kuin kolmentoista kokemuksen kuukauden kuluessa hankittua kypsää koiraviisautta. Mutta nyt se eli elämää, jossa entinen kokemus usein väkisinkin petti. Hiljainen kahina maata peittävistä lehdistä oli saanut sen sitä kohti hyökkäämään, ja terävä kiukkuinen haukkuna ilmaisi, että se oli keksinyt jonkun vihamielisen metsänasukkaan. Mutta vihainen haukunta vähän väliä muuttui jonkinlaiseksi ulinaksi, joka oli puoleksi kiukkua, puoleksi tuskaa. Metsämiehet juoksivat paikalle ja näkivät tuon pikku tyhmeliinin kerran toisensa jälkeen hyökkäävän valtavan suuren piikkisian kimppuun, joka oli pistänyt päänsä kaatuneen puun alle ja jättänyt piikkejä täynnään töröttävän takaruumiinsa koiran ahdistettavaksi; hännästä, joka sivalteli puoleen ja toiseen, jäi aina uusi annos piikkejä koiran kuonoon ja naamaan joka kerta kun se uudisti hyökkäyksensä. Skookum oli kiukkuinen tappelemaan, mutta selväänkin se jo näytti saaneen melkein tarpeekseen. Piikkien tuottamat tuskat tietysti yhä lisääntyivät, kiihtyivät joka liikkeellä. Kuonab otti vahvan kepin ja ajoi sillä piikkisian piilopaikastaan. Rolf luuli hänen tappavan sen, heti kun eläimen pää oli paljastunut, mutta piikkisika, huomatessaan uuden ja voimallisemman vihollisen, ei menettänyt hetkeäkään, vaan laukkasi hidasta löntystävää juoksuaan lähimmän pienen kuusen luo ja kapusi korkealle sen oksiin turvalliseen piilopaikkaan.
