Viisi tuntia kuljettuaan ja työskenneltyään he tulivat toiselle siihen yhtyvälle purolle, ja molempien notkojen kulmauksessa he huomasivat pienen puun, joka melkein miestä korkealle oli merkillisellä tavalla jyrsitty ja raavittu.
"Karhupuu", sanoi Kuonab, ja Rolf sai sitten vähitellen kuulla siitä enemmänkin.
Karhuilla ja useimmillakin eläimillä on nimittäin tapana merkitä se piirikunta, jota ne omanaan pitävät. Tavallisesti se tapahtuu siten, että ne eri paikkoihin jättävät omaa hajuaan, käyden siten koko piirinsä, mutta toisinaan tehdään vielä näkyviäkin maamerkkejä. Majava leipoo pienen multakokkareen, susi raapii maata takajaloillaan ja karhu kynsin hampain repii merkkipuun. Kun tämä uudistuu tuon tuostakin, milloin karhu sattuu puun lähellä olemaan, niin se pysyy vereksenä, niin kauan kun karhu paikkakunnankin omistaa. Mutta varsinkin juhannuksen aikaan, jolloin on karhujen kiima-aika, merkkipuu loistaa valkeaksi verestettynä ja on apuna sopivien seurakumppanien löytämiseen, sillä kaikki metsän karhut ovat silloin liikkeellä elämänkumppania etsimässä; kaikki ne poikkeavat ja jättävät merkkipuuhun muiston itsestään, jotta seuraava karhu tarkalla vainullansa voi aina päättää, mitä sukupuolta se oli, joka sitä ennen puulla poikkesi, ja jäljistä tietää, mille suunnalle se matkasi.
Tämä oli siis karhun merkkipuu, mutta pian Kuonab osotti Rolfille paikan, jossa yhtyi kaksi pitkää pölkkyä kulmaksi puun luo, joka oli hangattu ja löyhkäävä, ja näytti moniaita näädänkarvoja, jotka ilmaisivat sen näädän merkkipuuksi ja hyväksi loukun paikaksi.
Löydettiin vielä kolmaskin merkkiasema: avoimesta heinäisestä lehdosta suuri valkoinen kivi, jolla oli ketun jätteitä. Intiani selitti:
"Jokainen kettu, joka likitienoilla kulkee, tulee haistelemaan tätä kiveä saadakseen tietää, kuka heimolainen se on liikkeellä, niin että tämä siis on hyvä ketunpyydyksen paikka; rautain tietenkin, sillä kettu ei koskaan mene loukkuun."
Ja vähitellen Rolf oppi, että samanlaisia tapoja on jossain määrin kaikilla eläimillä; yksinpä hiirillä ja myyrilläkin. Me vain näemme niistä niin vähän, koska aistimemme ovat tylsät ja havaintokykymme harjaantumaton; mutta luonnontutkija ja metsämies aina tietävät mistä etsiä metsän nelijalkaisia asukkaita, ja he voivat tällaisista merkeistä sanoa, omistaako maan tämä tai tuo piileskelevä heimo.
[XXIII.]
Majavalampi.
Puolenpäivän aikaan levähtäessään he olivat kymmenkunnan mailin päässä kotoaan ja olivat rakentaneet viisitoista näädänloukkua; kuta enemmän he niitä tekivät, sitä sukkelammin seuraavat syntyivät.