Erämiesten ensi ajatus oli, että Skookum oli sidottava, mutta silmäys osotti, että se oli tarpeetonta. Hiljaa he laskivat maahan taakkansa ja sairas koira asettui nöyrästi niiden viereen maata. Sitten he, kuin metsämiehet ainakin, varoen hiipivät eteenpäin, vienon itätuulen puhaltaessa hyvältä puolelta. Ensiksi he luulivat loiskuttelijoita majaviksi, mutta eivät kuitenkaan olleet nähneet vereksiä majavan merkkejä, eikä näkynyt minkäänlaista padontapaistakaan. Tuo varma molskis, molskis, molskis — se ei kuulunut kaukaa edestäpäin. Se ehkä saattoi olla kalaa tapaileva karhu, taikka — eihän kumminkaan, se ajatus oli liian vastenmielinen — kanuuta melova ihminen. Mutta yhä kuului samaa hidasta molskis, molskis, vaikkei aivan säännöllisin väliajoin.
Nyt se tuntui olevan vain kolmenkymmenen askeleen päässä ja joessa.
Varoen minkä suinkin taisivat he hiipivät savitörmän reunalle ja vastapäätä he näkivät näyn, jota harvan kuolevaisen on suotu katsella. Siellä oli kuusi saukkoa; kaksi ilmeisestikin täysikasvuista ja neljä näköjään parikunnan penikkaa, kaikki täydessä touhussa, mitä rattoisimmassa inhimillisessä kisassa laskemassa mäkeä pitkin jyrkkää savirinnettä syvään suvantoon, joka oli sen juurella.
Plumpp laski suurin, arvatenkin isä; sukelsi veteen, noustakseen jälleen rannassa näkyviin, kavutakseen kuivalle ja loivemmasta kohdasta parinkymmenen jalan korkuiselle törmälle. Molskis, molskis, molskis, laski sitten kolme nuorukaista, molskis, molskis emä ja yksi penikoista melkein yht'aikaa.
"Skuut" laski taas iso uros, ja märkä nahka tuhratessaan ja hangatessaan pitkää savirinnettä teki sen kerta kerralta niljakkaammaksi ja liukkaammaksi.
Molkis, plumpp, molskis -- molskis, plumpp, molskis hurautteli saukkoperhe kiistalla, karkasi jälleen törmän päälle ikäänkuin kilvalla, kuka ensiksi ennättäisi ja useamman kerran laskisi.
Tuon näyn kisaileva sulous, ilmeinen leikillisyys, eläimellinen rattoisuus, oli lumoavan hupaisaa. Molemmat erämiehet katselivat sitä mielihyvin, joka osotti, kuinka läheistä sukua ovat luonnontutkija ja metsämies. Tietysti heillä oli ahnaitakin ajatuksia, jotka olivat yhteydessä noiden kiiltävien nahkojen kanssa, mutta oli vasta syyskuu, eivätkä edes saukon nahkat vielä olleet täysikelpoisia.
Skuut, plumpp, molskis, jatkoi onnellinen joukko, sen näki, vähentymättömällä ilolla ja ratolla. Luisu paranemistaan parani ja saukot näyttivät olevan väsymättömät; kunnes äkkiä kuului äänekästä vaikka läkähtyvää räyhyä ja Skookum, kaiken varovaisuuden unohtaen, laukkasi törmää alas kyytiä antamaan.
Kimakoilla lintumaisilla kirahduksilla vanhat saukot varottivat nuorukaisia. Molskis, molskis, molskis, hurauttivat kaikki suvantoon, mutta jälleen noustakseen, pää ojossa uiden, sillä ne olivat vain vähän säikähtäneet. Se oli Kuonabille liikaa; hän kohotti piilukkonsa, liksahdus, paukaus, vanha uros maalina, mutta tämä sukelsi liksahtaessa ja vältti. Metsämiehet nyt, Skookum kolmantena, hyökkäsivät rinnettä alas suvantoon, sillä se oli pieni ja matala; ellei siitä ollut maanalaista käytävää, niin olivat ne kaikin satimessa.
Mutta saukot huomasivat vaaran. Kaikki kuusi ne hyökkäsivät pois allikosta avoimeen sorapohjaiseen virtaan, vanhemmat kaiken aikaa hätäisesti kirahdellen sikiöilleen. Ne livahtivat kaatuneitten puitten ja pensaitten alitse, alitse juurien, päällitse särkkäin, erämiehet takaa-ajaen, nuija kummallakin, ja Skookum aivan aseetta.