Saukot näyttivät hyvin tietävän, mihin matka oli, ja jättivät jälkeensä kaikki muut paitsi koiran. Unohtaen oman tilansa Skookum oli melkein tavottanut yhden saukonpoikasista, kun emä kääntyikin ympäri ja kähisten ja äristen teki hyökkäyksen. Skookum sai kiittää onneaan, kun pääsi pienellä näykkäyksellä, sillä saukko on vaarallinen vastustaja. Mutta koira paran täytyi uikuttaen palata molempien kantamuksien luo, joita sen ei olisi pitänyt ensinkään jättää.
Molemmat metsämiehet tulivat nyt avoimeen metsään, jonka kautta Kuonab saattoi juosta edelle ja sulkea tien saukoilta, näitten laukatessa alaspäin virrassa, perässä Rolf, joka turhaan koetti saada nuijallaan isketyksi. Muutamassa sekunnissa perhekunta oli Kuonabin kohdalla, näköjään satimessa, mutta ei ole sen urhoollisempaa tappelijaa kuin sikiöittensä puolesta tappeleva saukko. Vähääkään ymmälle joutumatta molemmat isot saukot päin vastoin tekivät yhtaikaa raivoisan hyökkäyksen intiania vastaan. Tämä oli hänelle täydellinen yllätys, hän ei osannut nuijallaan ja hyppäsi syrjään välttääkseen niiden hampaat. Perhe mennä porhalti hänen sivuitseen, ja emän kaiken aikaa kiiruhtaessa poikasia kirahduksillaan, ne kaikin sukelsivat liekoryteikköön ja pakenivat pajurämeeseen, joka levisi vanhaksi majavalammeksi. Siinä hävisi saukkoperhe eränkävijäin näkyvistä äänettömään erämaahan.
[XXVI.]
Takaisin majalle.
Pitkän rämeen toisesta päästä joki lähti uudelleen ja entistään paljoa leveämpänä, ja erämiehet jatkoivat työtään. Yön tullessa he olivat rakentaneet viisikymmentä loukkua kaiken kaikkiaan, ja taas he yöpyivät suojatta taivasalle.
Seuraavana päivänä Skookum oli niin paljon huonompana, että he alkoivat pelätä hengen menevän. Se ei ollut syönyt mitään siitä kovan onnen tappelusta pitäen. Juoda se vähän saattoi; Rolf siis teki kupillisen liemiruokaa, ja kun se oli jäähtynyt, niin koira parka sai vähäsen niellyksi puolen tuntia kestäneen kärsivällisen puuhan jälkeen.
He olivat nyt kotijuonellaan; eräältä mäeltä he jo näkivät järvensä, vaikka se vielä olikin etäällä, ainakin viiden mailin päässä. He kulkivat alaspäin pitkin puron vartta, rakentaen yhä pyydyksiä sopiviin paikkoihin ja nähden savikoissa paljon riistan jälkiä. Puro vihdoin tuli laajalle avoimelle pensasmaalle, jossa siihen yhtyi toinen etelästä tuleva puro, ja yhdessä ne muodostivat pienen joen. Siitä pitäen näytti riistamaa vasta oikein alkavankin; joka puolella näkyi maassa valkohäntähirven jälkiä, ja tuon tuosta he säikyttelivät niitä levoltaan. Varjoisa tammimetsä vaihtui toisin paikoin tiheiksi ketripuurämeiksi, joissa hirvet halusta viettävät talvea, ja kun he olivat astuneet sitä pari mailia, niin intiani sanoi: "Hyvä, nyt tiedämme, minne meidän on talvella tultava, kun liha loppuu."
Erään leveän liejuisen kaalamon kohdalla he kerrassaan hämmästyivät jälkien paljoutta. Enimmäkseen ne olivat valkohäntähirven sorkkimia, mutta oli joukossa vuoripantterinkin, ilveksen, kalastajanäädän, suden, saukon sekä minkin jälkiä.
Iltapäivällä he saapuivat järvelle. Joki oli käynyt jo melko leveäksi ja laski järveen noin neljän mailin päässä majasta etelään päin. Jättäen loukun sen suistamoon he kulkivat järven rantaa pitkin ja tekivät hirsiloukun aina neljännesmailin päähän, vähän ylemmäksi ylintä vesirajaa.
Tultuaan sen paikan kohdalle, jossa Rolf oli ampunut ensimäisen sarvaansa, he poikkesivat sitä katsomaan. Harmaanärhet olivat nokkineet raadon löysiä lihoja koko joukon. Mitään suurempaa eläintä ei ollut käynyt, vaikka lähellä oli runsaasti sekä suden että ketun jälkiä.