"Ugh", sanoi Kuonab, "ne vainuvat sen ja tulevat lähelle, mutta ne tietävät, että ihminen on käynyt paikalla; niiden ei vielä ole kovin nälkä, ne pysyvät poissa. Tämä kelpaa loukun paikaksi."
He siis tekivät loukut haaskan kahden puolen. Vielä loukku tai pari, niin oltiin kotona, saavuttiin mökille juuri pimeän tullessa ja rankan sateen alkaessa.
"Hyvä", sanoi Kuonab, "loukkumme ovat valmiit; olemme tehneet kaiken työn, joka pakkasella olisi ollut vaikeata, kun sormemme olisivat olleet kontassa ja maa jäässä, niin etteivät paalut olisi siihen painuneet. Nyt saavat loukut tuulehtua, ennenkun kierrämme ja viritämme ne. Mutta meillä pitää vielä olla hyvä taikakin, vähän ansamiehen lumoja."
Seuraavana aamuna hän lähti matkaan, kalarihma ja kalakeihäs mukanaan; pian hän palasi takaisin hauki saaliinaan. Hän leikkeli siitä viipaleita, pisti ne pulloon, sulki pullon tulpalla ja ripusti sen mökin lämpöiselle päivän puolelle. "Siitä tulee taika, joka lumoo joka karhun", hän sanoi ja jätti pullon auringonsäteiden haudottavaksi.
[XXVII.]
Skookum potilaana.
Kotiin on aina ilo tulla; mutta kävellessään huomeneksella mökin ympärillä he huomasivat monta pientä paikkaa nurin kurin. Kuonabin vuodelaveri oli maassa, melat, jotka olivat seisoneet mökin seinustalla, olivat hujan hajan maassa, ja lihasäkki, joka oli ripustettu korkealle harjan alle, oli auki revitty ja tyhjä.
Kuonab tarkasteli jälkiä ja ilmotti: "Paha vanha mustakarhu; se on myllännyt pahaa tehdäkseen, kääntänyt kaikki nurin. Mutta lihasäkkiin se ei ulottunut, näätä on repinyt auki säkin."
"Siitä siis näkyy, mitä meidän pitäisi tehdä: rakentaa aitta mökin päähän", sanoi Rolf ja lisäsi: "Sen täytyy olla tiivis ja sen täytyy olla viileä."
"Miksikä ei! Joskus ennen talven tuloa", sanoi intiani; "mutta nyt meidän täytyy rakentaa vielä yksi ansajuoni, niin kauan kun ilmat pysyvät kauniina."