Ennen aamua alkoi sataa lunta ja sitä oli kolmea tuumaa vahvalla heidän noustessaan. Ei ole maailmassa paikkaa, jossa ensi lumi olisi ihanampi kuin Adirondack-vuoristossa. Aikaisin syksyllä luonto näyttää siihen valmistautuvan. Vihannat lehdet karistautuvat pois, jotta näkyvät punaiset marjarypäleet; ruovostot takkuuntuvat pehkoiksi, käyvät kullanruskeiksi ja kumartavat päätään ottaakseen vastaan hopeisen taakan; matalat mäet ja monenlaiset joulupuurivit ovat puettuina vaikuttavimpiin helyihinsä; näyttämövalmistukset ovat mitä parhaat ja näyttämö niinikään, mutta vielä puuttuu juhlavalaistus. Se välttämättä kaipaa valkoisen runsasta loistoa. Ja kun se laskeutuu kuin morsiolle huntu, kuin ratsun koruloimelle hopeakirjat, tai auringonlaskun kultainen palo, niin tuo loistava kristallipuku on sen lopullinen kunnian kruunu, jota ilman kaiken muun täytyy jäädä vaikutustaan vaille, ei voi kirkasta täydellisyyttään saavuttaa. Sen ihanuus liikutti erämiehiä, vaikk'ei se saanutkaan parempaa ilmausta kuin Rolfin yksinkertaiset sanat: "Eikös ole kaunista!" intianin äänetönnä katsellessa.
Idän metsissä ei ole toista paikkaa, jossa lumella olisi niin vaihtelevat ja runsaat ilmeet, ja erämiehet sinä päivänä metsää kulkiessaan huomasivat yhden yön aikana saaneensa saman ihmeteltävän kyvyn kuin on koiralla, jolle jokaiset jäljet ovat selvä tieto jokaisesta monen tunnin kuluessa liikkuneesta eläimestä. Ja vaikka ensimäisellä päivällä pyryilman jälkeen on vähemmän kerrottavaa kuin toisella, samoin kuin toisella vähemmän kuin kolmannella, niin ei silti puuttunut lumen pinta kirjotuksiaan. Tässä oli kiidellyt sarvas, juoksennellut valkoisen vielä lentäessä. Tuossa oli kettu hiipinyt juonen poikki ja epäillen katsellut tuota loukkua. Tämän lavean uran monine leveine ja lähekkäisine jälkineen oli tehnyt eräs Skookumin ystävistä, ritari monipeitsellinen. Tuo loikkija oli ollut näätä. Kas kuinka se juoksi tuon pensaikon ristiin rastiin, tässä se tapasi meidän löyhkäjuonemme. Kas kuinka se oli pysähtynyt ja haistellut sitä; nyt se lähtee pois — aivan niin, oikopäätä meidän ansaamme.
"Se on lauennut, hurraa!" Rolf huusi, sillä siellä oli pölkyn alla kuolleena mitä uhkein näätä, tumma, melkeinpä musta, rinnassa suuri leveä loistava kultatäplä.
He palasivat nyt takaisin majavalammelle. Seuraava loukku oli lauennut ja tyhjä; sitä seuraavassa oli punainen orava, ainainen harmin kappale, eikä muuhun kelvollinen kuin syötiksi laukaisemaansa loukkuun. Mutta seuraavassa oli näätä ja sitä seuraavassa valkoinen lumikko. Muut olivat laukeamatta, mutta heillä oli jo kaksi hyvää nahkaa majavalammelle saapuessaan. He olivat kovin rohkealla mielellä hyvästä onnestaan, mutta eivät kuitenkaan osanneet odottaa sitä ihmeteltävää apajaa, mikä nyt heitä odotti. Joka ansassa oli majava, kuusi suurta majavaa, kuolleena, sukelluksissa, hyvässä tallessa. Joka nahka oli viiden dollarin arvoinen, ja erämiehet mielestään olivat rikkaita. Tapauksella oli lisäksi tämä lupaava merkitys: se osotti näitten majavien vielä olevan varomattomia, niitä ei siis oltu vielä pyydystelty. Helppo oli näistä lammista ottaa viisikymmentä nahkaa.
Erämiehet virittivät uudelleen ansansa; jakaen sitten taakat he etsivät syrjäisen paikan nuotiolleen, sillä majavalammen lähelle ei ole hyvä tehdä tulta. Sataviisikymmentä naulaa majavia kantamuksien lisäksi, semmoisin taakoin ei penikulmia kuljettu; puolen mailin päästä he löysivät lämpöisen alhon, tekivät tulen ja nylkivät saaliinsa. Ruumiit avattiin ja ripustettiin puuhun myöhemmin käytettäviksi, mutta nahkat ja hännät otettiin mukaan.
He kulkivat sinä päivänä pitkän vaivalloisen matkan, pannen syötit kaikkiin loukkuihin, ja palasivat myöhään yöllä kotiin.
[XXXII.]
Sarvistaan yhteen kytkeytyneet sarvaat.
Ihmiselämässä marraskuu on synkkyyden, epätoivon ja itsemurhain kuukausi.
Mutta metsän elämässä marraskuu on raivokuu. Monet ja erilaiset ovat sen ajan raivot, mutta ei ole mitään sen hurjempaa kuin valkohäntähirven kiima-aika. Se ilmautuu kuin joku tauti, ensiksi sarvaitten niskan turpoamisessa ja sitten koko hirvikansan kuumekiihkossa. Pitkät ja itsepäiset tappelut sarvaitten kesken ovat tuolle ajalle ominaisia; laiminlyöden syömisenkin ne viettävät päivät ja yöt juoksussa ja tapettavan haussa.