Sarvet, jotka keväästä pitäen ovat yhtä mittaa kasvaneet, ovat nyt täysikokoiset, terävät, raskaat ja nukasta puhtaat; ne ovat parhaimmillaan. Mitä varten? Onko luonto tehnyt ne pistämistä, haavottamista ja hävittämistä varten? Mutta näitä hyökkäysaseita ei juuri käytetä muuhun kuin puolustukseen, vaikka se kummalta kuuluukin; sarvas käyttää niitä vertaistensa kanssa otellessaan enemmän kilpenä kuin peitsenä. Pitkälliset kovat tappelut eivät ole juuri muuta kuin vääntelyn ja puskemisen voimankoetuksia; tuskin milloinkaan ne surmaan päättyvät. Jos joskus kuolemakin päättää taistelun, niin ei se usein johdu ammottavasta haavasta, vaan äkillisestä sarvien sekaantumisesta, jonka kautta kaksi sarvasta takertuu yhteen niin selviytymättömästi, toivottomasti, että kumpikin kuolee nälkään. Harvoin on tavattu kaksintaistelupaikalta valkohäntähirveä, joka kilpailijansa sarven iskusta olisi surmansa saanut, hyvin harvoin ja etäisin välimatkoin. Mutta semmoisia tapauksia tiedetään satoja, että sarvaat ovat sarvistaan yhteen takertuneet ja nälkään nääntyneet.
Sadottain oli valkohäntähirviä tässä maassa, jonka Rolf ja Kuonab näin olivat omakseen ottaneet. Toinen puoli oli uroita ja ainakin puolet näistä oli joka päivä jonkun kerran, ja montakin kertaa, tappelussa koko marraskuun ajan; toisin sanoen, kymmenkunnan mailin piirissä mökistä taisteltiin tässä kuussa luultavasti tuhatkunta kaksintaistelua. Kummako siis, että Rolf sattui jonkun näkemäänkin ja etäältä kuulemaan vielä useampia.
He asuivat nyt pirtissä ja Rolfin tapana oli hiljaisina pakkasöinä, luodessaan tähtiin viimeisen katseen, ennenkun pirttiin meni, tarkkaan kuunnella pimeyden ääniä. Toisinaan kuului sarvihuuhkajan huhuileminen, kerran tai pari suden pitkä sujuva ulvonta; mutta monesti kuului sarvienkin kapsetta, joka tiesi kahden sarvaan kaukana salolla kiistävän tuosta kaikkein tärkeimmästä kysymyksestä: "Kumpi meistä on parempi?"
Eräänä aamuna hän vielä kuuli satunnaista kalinaa samalta paikalta kuin edellisenä yönäkin. Hän lähti aamiaisen jälkeen yksin liikkeelle ja varovaisesti lähelle hiipien kurkisti pieneen aukioon, nähdäkseen kaksi sarvasta päät yhdessä, heikosti ja verkalleen puskevan puoleen ja toiseen. Niiden kieli roikkui suusta; ne näyttivät melkein uupuneilta, ja melkein eekeriä laajalta tallattu lumi osotti selvään, että ne olivat taistelleet tuntikausia; nämä siis tosiaan olivat samat, jotka hän oli yöllä kuullut. Mutta yhä ne olivat tasaväkiset, ja silmien viheriä liekki ilmaisi päältä nähden lempeäin eläinten raivoisaa sisua.
Rolfin oli helppo päästä aivan lähelle. Jos ne hänet huomasivat, niin eivät ne paljoa välittäneet silmäinsä todistuksesta, sillä velttoa taistelua yhä jatkettiin, kunnes ne pysähtyessään jälleen hengähtämään erosivat, kohottivat vähän päätään, haistelivat ja sitten juoksivat loitommaksi niin lähelle päässeestä pelätystä vihollisesta. Viidenkymmenen askeleen päässä ne kääntyivät, ravistelivat sarviaan, näyttivät olevan kahden vaiheilla, juostako pois, ruvetako taas tappelemaan, vai hyökätäkö ihmisen kimppuun. Onneksi ne valitsivat ensimäisen, ja Rolf palasi mökille.
Kuonab kuunteli hänen kertomustaan ja sanoi sitten: "Olisivat voineet sinut tappaa. Kaikki sarvaat ovat raivoja tähän aikaan. Usein ne hyökkäävät ihmisen kimppuun. Isäni veljen tappoi raivokuun sarvas. Löysivät vain hänen ruumiinsa, riekaleiksi revittynä. Hän oli päässyt puuhun vähään matkaan, mutta sarvas oli hänet puuta vastaan läpi puskenut, jäljet olivat selvät, ja lumesta nähtiin, kuinka hän oli pitänyt kiinni sarvista ja kuinka hirvi oli raahannut häntä mukanaan, kunnes hänen voimansa olivat loppuneet. Hänellä ei ollut pyssyä. Sarvas meni menojaan. Siinä kaikki, mitä he saivat tietää. Luottaisin ennemmin karhuun kuin sarvaaseen."
Intianin sanat olivat niukat, mutta ne antoivat koruttoman kuvan. Kun Rolf seuraavan kerran kuuli sarvaiden tappelun etäistä ääntä, niin hän kammoten muisti tuon epätoivoisen taistelun lumessa, ja hän sai siitä uuden toisenlaisen käsityksen oikkuisten mielentilain sarvipäästä.
Pari viikkoa tämän jälkeen, kun hän palasi kotiin, yksin käväistyään ansajuonen osalla, niin hänen korvaansa kantautui edestä päin metsästä outoja ääniä; syviä, soinnukkaita, puoli-inhimillisiä ne olivat. Oudot kummalliset metsä-äänet talvella ovat melkein varmaan korpin tai närhen; syvät taas luultavasti korpin.
"Kuok, kuok, ha, ha, ha — hruu, hrrr, huup, huup"' — semmoisia pirullisia räkätyksiä kuului, ja Rolf, hiipien hiljaa lähemmäksi, näki vilaukselta sydensynkkiä siipikyniä suhahtelevan alempien mäntyjen seassa.
"Ho, ho, ho — jah — hiu — u — u — u", kuului kalmanlintujen kamala räkätys, ja piankin Rolf erotti niitä oksien seassa toistakymmentä, hyppien ja joskus maahankin lentäen. Yksi laskeusi ruskealle kasalle. Sitten mätäs alkoi liikahdella. Korppi nokkimaan, mutta taas ruskea kasa liikahti ja korppi hyppäsi läheiselle oksalle. "Uah — uah — uah — uo — huu — jau — uau — rrrrr — rrr — rrrrr" — ja muut korpit yhtyivät siihen.