"Isäni sanoi, että ne pitää polttaa. Savu nousee suoraan Sen luo, joka on ylin kaikista; Manito siitä tietää, että olemme tappaneet, mutta me olemme muistaneet tappaa vain käyttääksemme ja häntä kiittääksemme."
Kului monias päivä, ennenkun löydettiin piikkisika, ja kun se tapahtui, niin sitä ei tarvinnutkaan tappaa. Mutta tuo kuuluu myöhempään lukuun.
He ottivat siltä nahkan kaikkine piikkeineen ja ripustivat sen aittaan. Valkovartiset piikit, jossa on valmis neulankärki kummassakin päässä, ovat oivallisia kirjailuun, mutta niitä on vain valkoisia.
"Mitenpä ne värjäisimme, Kuonab?"
"Kesällä on värejä paljon; talvella niitä on vaikea saada. Voimme saada joitakuita."
Hän meni hemlokkikuusen luo ja kuori sen kaarnaa, kunnes saattoi leikata pois sisemmän punaisen mäihän; tämä piikkien keralla keitettynä muutti ne tummansinipunaisiksi; lepänkuoresta saatiin samalla keinolla mehevää punakeltaista ja tuhka-pähkinäpuun kuoresta ruskeata. Tammenlastut keitettyinä yhdessä muutaman rautasirun keralla, värjäsivät mustaksi.
"Tulipunaista ja vihreää ei saa ennenkun kesällä," sanoi intiani. "Kirkkaan punaista ei ole kuin marjoissa, parhaiten murossa[17], jota me sanomme akanmarjaksi ja mis-ka-vaaksi; keltaista saadaan keltajuuresta".[18]
Mutta musta, valkoinen, oranssi, sinipunerva, ruskea ja himmeänpunainen, jota saatiin kastamalla ensin oranssiväriin ja sitten sinipunervaan, ovatkin jo sangen hyvä väriasteikko. Piikkien käytäntö on yksinkertaista. Naskalilla tehdään tuoheen reiät kutakin varten; epätasainen takapuoli sitten peitetään toisella tuohella, joka neulotaan päiden päälle; ja ennenkuin talvi oli päättynyt, oli Rolf saanut valmiiksi tuohisen lippaan ja koristellut sen kannen sekä sivut piikkikirjauksilla; tässä lippaassa hän säilytti näädännahkaa, jolla oli ostettava Annetelle uusi puku, ne vaatteet, joita hän oli haaveillut, hänen nuoren ikänsä toivottu ja ihana melkein uskomaton unelma, yhdeksänkymmenenviiden sentin edestä painettua karttunaa.
Oli vielä eräs toinen vaarallinen hankauksen aihe. Aina kun Kuonabin vuoro oli pestä ruoka-astiat, niin hän vain asetti ne permannolle ja antoi Skookumin nuolla. Kuonabin mielestä tämä keino oli käytännöllinen, Skookumista mainio, ja tuloksien puolesta tyydyttävä, mutta Rolf pani vastaan. Intiani sanoi: "Eikös se syö samaa ruokaa kuin mekin. Et tiedä, ellet näe."
Rolf pesi epäilyttävät astiat uudelleen, milloin saattoi, mutta monesti se oli mahdotonta, ja asema kävi hyvin ärsyttäväksi. Mutta hän tiesi, että se mies, joka malttinsa menettää, on jo ensi kahakankin menettänyt, ja kun hän siis ei yleisillä puhtaussyillä saanut aikaan muutosta, niin hän etsi jotakin nimenomaan intianilaista vaikutetta.