"Niin se aina on", sanoi intiani. "Nyt saamme jäniksiä, koska vain tahdomme. Isälläni oli Piito-uab-i-ush, pikku taikahirvi kerran, eikä hän turhaan metsästänyt, paitsi kahdesti. Silloin hän huomasi, että hänen poikasensa, Kuonab, oli varastanut hänen suuren taikansa. Hän oli sangen viisas poika. Tappoi maaoravan kumpanakin päivänä."
"Kuule! mitä tuo on?" Rolfin korvaan oli kantanut hiljaista oksien kahinaa ja jonkinlaisia eläinääniä metsästä. Sen oli Skookumkin kuullut, sillä koira hyökkäsi paikalla matkaan, niinkuin se, joka on aikonut tehdä jonkun suurtyön.
"Japp, japp, japp", kuului Skookumin vihainen haukunta. Ken voi sanoa, etteivät eläimet osaa puhua? Sen iloinen "jipp, jipp, jipp" puussa istuvalle sepelpyylle, taikka pitkä rattoisa "jauu, jauu, jauu" kun se kaikista kielloista huolimatta oli karannut sarvaan jäljille, olivat aivan erilaiset kuin vihainen "japp, japp, japp", sen haukkuessa puuhun noussutta karhua, tai ärisevä "hrrrjapp-hrrrjapp", jolla se osotti vihaansa piikkisialle.
Mutta nyt se oli samaa "japp, japp, jappia" kuin karhuja puuhun ajettaessa.
"Puussa jotain", päätteli intiani, kun he ääntä seurasivat. Jotain puussa! Rolfin mielestä siellä oli kokonainen eläinkokoelma, kun he paikalle tulivat. Viimeisessä paulassa kiikkui, kaulastaan jo hervonneena, pieni ilveksen poikanen, saman vuoden penikoita. Viereisessä puussa, jonka juurella Skookum kiersi ja räyhäsi, oli vihainen vanha ilves. Oksanjuuressa sen yläpuolella oli toinen penikka ja vielä korkeammalla kolmas, kaikki katsellen kuvaamattomalla inholla puun alla pauhaavaa koiraa; emä silloin tällöin kähistenkin, mutta ei yksikään niistä uskaltanut tulla alas sitä vastustamaan. Ilveksellä on sangen hyvä nahka, ja se on hyvin helppo saalis. Intiani ampui emän ensimäisellä laukauksella; sitä myöten kun hän ennätti pyssynsä panostaa, pääsivät molemmat penikatkin pussiin, ja kun vielä otettiin se yksi paulastakin, niin heillä oli saalista niin paljon kuin jaksoivat kantaa mökilleen.
Intianin silmissä hehkui omituinen liekki. "Ugh! Ugh! Isäni sen sanoi; se on hyvä taika. Nyt sen näit, se ei petä."
[XXXVI.]
Majavan ansoilla outoja jälkiä.
Ansajuonet oli koettu kerran viikossa, ja turkisvarasto karttui mainiosti. Oli saatu viisikolmatta majavaa ja melkein varmana saattoi pitää, että niitä saataisiin pari kolme joka kerralla, kun majavalammilla käytiin. Mutta joulukuussa sattui ikävä yllätys, kaikki majava-ansat olivat tyhjiä, ja selvät merkit osottivat, että joku oli käynyt paikalla ja vienyt saaliin. He seurasivat hänen lumikenkiensä hämäriä jälkiä, jotka äskeinen tuuli oli melkein umpeen pyryttänyt, mutta yöllä satoi vielä enemmän lunta ja jäljet hävisivät.
Ansajuonta ei varas vielä ollut löytänyt, näädän ja minkin saalis oli hyvä. Mutta tämä oli vasta alkua.