Ensimäinen ansa oli ennallaan, mutta kymmenen askeleen päässä siitä oli selvään suuren ketun jäljet.
Seuraava oli lauennut. Kuonab sanoi hämmästyneen äänellä: "Hirviä!" Niin toden totta, jäljet olivat selvät. Suuri sarvas oli astellut siitä sivu; tarkalla vainullaan se heti oli haistanut, että lähellä oli voimallinen kumma viettelys. Pahaa epäilemättä se oli lähestynyt sitä, haistellut ja kuopinut moista selittämätöntä, kiihottavaa sierainlumoa; sitten "näppis!" ja se oli hypännyt kymmenkunnan jalkaa pirullinen löyhkävehje jalassaan riippumassa. Hypp, hypp, hypp, sarvas oli karannut tuulimurrokseen. Perässä haraava pölkky oli tarttunut kaatuneihin puihin, raudat olivat luiskahtaneet sarvaan kovista kapenevista kavioista ja jääneet jäljelle, sarvas taas kiiruimman kautta paennut turvallisemmille maille.
Seuraavissa raudoissa oli kaunis näätä, jonka teräsleuat olivat paikalla surmanneet. Viimeiset raudat olivat kadonneet, mutta jäljistä ja merkeistä saattoi helposti lukea, mitä oli tapahtunut: kettu oli tullut petetyksi, se oli mennyt matkoihinsa raudat ja pölkky mukanaan. Sitä ei tarvinnut etäältä etsiä, he löysivät sen lähimmästä viidakosta ja Rolf valmisti päivällisen, sillä välin kun Kuonab korjasi talteen nahkan. Nahkan otettuaan intiaani aukaisi ketun ruumiin, niin että sai rakon poistetuksi. Hän pirskotti sen sisällystä kaikkien rautain lähettyville, se muka oli hyvä taika; ja Skookum ilmeisesti oli samaa mieltä.
Monta kertaa he näkivät seudun suuren ketun jäljet, mutta eivät koskaan hyvin lähellä ansaa. Se oli liian viisas, että sitä olisi voinut pettää hajulumoilla ja munuaistuotteilla, vaikkapa ne olisi kuinka viettelevästi asetettu. Kolme punakettua erämiehet tosin saivat; mutta niistä oli ollut ylen paljon vaivaa. Se yritys ei siis kannattanut. Hopeakettu tosin oli seudulla, mutta se varjeli liian tarkasti kallisarvoista nahkaansa. Pieninkin aavistus, että ihminen oli lähettyvillä, sai sen lisäämään kolmenkertaiseksi jo ennestään kahdenkertaisen varovaisuutensa. He eivät koskaan olisi sitä läheltä nähneet, ellei olisi sattunut erästä jännittävää seikkailua, joka kertoi tarinansa talven kovuudesta.
[XXXIX.]
Skookumin nöyryytys.
Jos sanomalehtimies olisi voinut Skookumia haastatella, niin se varmaan olisi hänelle sanonut: "Minä olen sangen huomattava koira. Osaan ajaa sepelpyyt puuhun. Piikkisikoja vihaan kuin kuolemaa. Koiratappeluun minä olen aika hyvä; en oikeastaan ole kertaakaan saanut köniini; mutta minun todella ihmeteltävä lahjani on nopeus; minä olen peto juoksemaan."
Niin, se oli peräti ylpeä koivistaan, ja ketut, jotka talviöinä kiertelivät mökin ympärillä, antoivat sille monta tilaisuutta taitonsa näyttämiseen. Monta kertaa se oli aivan vähällä saada ketun kiinni. Skookum ei tiennyt, että ne juuttaat tekivät siitä pilkkaa; mutta niin ne tosiaan tekivät, ja se huvitti niitä mahdottomasti.
Itserakas penikka ei milloinkaan sitä älynnyt, eikä se laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta vähällä saada kiinni kettua. Erämiehet eivät päässeet näkemään näitä syyskilpajuoksuja, koska ne tapahtuivat pimeän aikana; mutta talvella ketut pakostakin metsästelevät paljon päivälläkin, ja silloin niitä usein näkee; ja useamman kuin yhden kerran he sitten näkivätkin näitä ilvekilpajuoksuja.
Valkoinen hohtava lumi tuli nyt olemaan paljoa tärkeämmän kiistan näyttämönä.