"Sekö on kymmenen näädän arvoinen, niin sanotaan?" arveli Rolf.

"Ugh! viidenkymmenen."

"Emmekö voi sitä saada?"

"Voimme koettaa. Mutta vesiviritys ei kelpaa talvella, meidän täytyy koettaa toista."

Tämmöinen oli suunnitelma, paras, minkä Kuonab lumessa käytettäväksi saattoi keksiä: Kooten tuhkat liedestä (kuiva hieta olisi kelvannut) hän katsoi metsästä järven etelärannalta kuusi aukiota ja teki kuhunkin tuhkatilan, jolle hän tiputti kolme tai neljä tippaa hajulumoa. Sitten hän kolmenkymmenenviiden askeleen päähän kunkin pohjois- tai länsipuolelle (vallitsevan tuulen puolelle) ripusti nuoreen kuuseen joitakuita sulkia, pyyn siiven tai pyrstön ja muutamia punaisia rihmoja. Hän jätti paikat pariksi viikoksi käymättä, sitten palasi katsomaan ensi tempun menestystä.

Päättäen siitä, mitä hän entisestään tiesi ketun luonnosta, ja niistä muutamista merkeistä, joita lumessa näkyi, olivat tapaukset olleet seuraavat: Joku kettu oli tullut piankin sen jälkeen kun erämiehet olivat pois lähteneet, seurannut jälkiä vähän matkaa, tullut ensimäiselle aukiolle, vainunnut houkuttelevan hajulumon, kaartanut sen ympäri, nähnyt heiluvat sulat, säikähtänyt ja mennyt matkoihinsa. Eräällä toisella paikalla oli käynyt näätä. Se oli kuopinut tuhkaa. Seuraavan ympäri oli susi kiertänyt turvallisen matkan päästä.

Muuatta koepaikkaa oli kettu taikka ehkä monikin kettu kaarrellut monta kertaa, mutta ne olivat palanneet takaisin yhä uudelleen ja uudelleen ja vihdoin oli viettelys voittanut, ne olivat käyneet tutkimassa turmanhajua, lopuksi olivat siinä piehtaroineet, kaikesta päättäen nautinnon hurmauksessa. — Tuuma oli siis hyvässä alussa.

Seuraava temppu oli kuusien ketunrautain virittäminen, kun ne ensin oli kauttaaltaan savuutettu ja sidottu kukin viidentoista naulan puupölkkyyn.

Lähestyen paikkaa varovasti ja vereen hierottuja kintaitaan käyttäen, Kuonab asetti jokaiseen tuhkaläjään raudat. Liipasimen alle hän pani valkoista jäniksennahkaa. Sitten hän peitti raudat kaikkineen tuhkaan, heitti sinne tänne moniaita jäniksenlihanpalasia, tiputteli vähän hajulumoa, heitti sitten kaiken ylle lunta sekä uudisti killuvat höyhenet silmänpetteiksi; ja loput hän jätti sään ja tuulen huoleksi.

Rolf oli kärkäs lähtemään jo seuraavana aamuna, mutta vanha erämies sanoi: "Vah! mitä vielä! ei mikään ansa ota ensi yönä, ihmisen haju liian väkevä." Toisena päivänä satoi lunta ja kolmantena aamuna Kuonab sanoi: "Nyt näyttää olevan oikea aika."