Tämä oli ensimäinen kalastajanäätä, jonka Rolf näki, ja hän tutki sitä kuten ainakin eläintä — tai ihmistä —, jota on kuullut paljon kiitettävän, niin että se on saanut maineen ihannehohteen. Tämä siis oli tuo metsien rosvoritari; se kamala musta kissa, joka ei pelännyt mitään jalan kulkevaa. Tämäkö oli se ainoa, joka saattoi tapella kahkin kanssa ja sen voittaa.
Tehtiin paikalla tuli, ja sillä välin kun Rolf keitti teetä ja verestä riistalihaa päivälliseksi, Kuonab nylki kalastajanäädän. Sitten hän leikkasi pois sen sydämen ja maksan. Kun ne olivat kiehuneet, antoi hän Rolfille sydämen ja Skookumille maksan, edelliselle sanoen: "Minä annan sinulle pekanin sydämen", ja koiralle: "Tuo ajaa sinusta kaikki piikit, jos lähdet vielä kerran hulluttelemaan, niinkuin luulen sinun tekevän."
Pekanin niskanahkassa ja hännässä oli useita piikkejä, toiset uusia, toiset selvästikin aikaisemmasta samanlaisesta tappelusta, mutta ne eivät olleet nahkaa turmelleet. Ei näkynyt tulehduksen eikä myrkytyksen merkkejä. "Niin se aina on", sanoi Kuonab, "piikit eivät voi sitä vahingoittaa." Kääntyen sitten piikkisian puoleen hän huomautti ruvetessaan sitä nylkemään:
"No kahk! siitä nyt näet, että oli suuri erehdys, kun et antanut Nana Bojun istua pölkyn kuivalla päällä."
[XXXVIII.]
Hopeakettu.
Heidän eräänä päivänä palatessaan mökille Kuonab pysähtyi ja osotti kädellään. Kaukana etäisen rannan lumella näkyi liikkuva olento.
"Kettu ja luullakseni hopeakettu; se on niin musta. Minä luulen, että se asustaa siellä."
"Miksi niin?"
"Olen monta kertaa nähnyt hyvin suuret ketunjäljet, eivätkä ne liiku muualla kuin missä asustavat. Talvellakin ne pysyvät omilla maillaan."