Kulkiessaan hemlokkisärkän poikki mailin verran kauempana, he tulivat toisille jäljille, jotka alussa olivat yhtenä pitkänä, syvänä, toista jalkaa leveänä vakona, ja tässä vaossa näkyivät käpälien painalmukset, jotka olivat kalastajanäädän jälkien kokoiset, mutta hajallaan toisistaan.
"Kahk", sanoi Kuonab, ja "kahk" sanoi Skookumkin, mutta muristen ja niskakarvat pystyssä, ja ehkä samalla muistaen ikävät kokemuksensakin. Kun sen varovaisuus vielä näytti hyvin alkeelliselta, niin Rolf pujotti vyönsä koiran kaulapantaan, sitten he seurasivat jälkiä, sillä Rolf muisti paikalla, että tässä olivat kirjailutarpeet edellä juoksemassa.
He eivät kauaksikaan ennättäneet, ennenkun jälkiin yhtyivät toiset —suuren kalastajanäädän jäljet; ja pian he kuulivat metsästä edestä päin raaputusta, niinkuin kiipeämisestä, ja kerran, pari, heikkoa etäistä tappelun rähäkkää.
Sukkelaan sitoen liiaksi urhoollisen Skookumin puuhun he hiipivät eteenpäin, valmiina vaikka mihin, ja näkivät tuota pikaa sangen kumman tappelun.
Tappelua se oli, vaikka siinä ihmeen vähän tapeltiin. Siellä näkyi otus, valtavan mustan näädän tai lyhytjalkaisen mustan ketun näköinen. Se seisoi turvallisen välimatkan päässä vastustajastaan, suuresta piikkisiasta, joka oli puoleksi näkymättömissä kaatuneen puun takana, takapuoli ja häntä vain vaaralle alttiina. Molemmat olivat sangen hiljaa, mutta pian näätä murahti ja hyökkäsi eteenpäin. Piikkisika, äänen kuullessaan, taikka ehkä tuntien lumen pöllähtävän siltä puolelta, sivalsi hännällään; mutta kalastajanäätä pysähtyi siksi etäälle, ettei isku sattunut. Sitten tapahtui valehyökkäys toiselta puolelta, samalla seurauksella; sitten monta, ikäänkuin kalastajanäätä olisi tahtonut väsyttää piikkisian hännän taikka kuluttaa sen piikeistä tyhjäksi.
Toisinaan hyökkääjä hyppäsi puulle ja ärsytteli piikkisikaa ylöspäin sivaltamaan, ja monet kaarnaan uponneet valkoiset tikarit osottivat näitä temppuja jo kestäneen jonkun aikaa.
Molemmat erämiehet näkivät nyt jäljistä, että samanlainen tappelu oli jo tapahtunut toisenkin pölkyn luona, ja että piikkisian jäljissä siitä lähtien oli veritäpliä. Millä keinolla kalastajanäätä oli pakottanut sen pois lähtemään, ei ollut selvää, mutta pian he sen saivat nähdä.
Petettyään kahkia, kunnes se ei enää viitsinyt sivaltaa, alotti pekan uuden liikkeen. Juosten piikkisian kuonoa suojelevan pölkyn toiselle puolelle, se nopeaan kaivoi läpi lumen ja lehtien. Pölkky oli kolmisen tuumaa maasta kohollaan, ja ennenkuin piikkisika oli huomannutkaan, oli pekan raivannut aukon ja saanut kiinni piikkiniekan pehmeästä piikittömästä kuonosta. Röhisten ja uikuttaen tämä veti taapäin ja sivalteli peljättävällä hännällään. Mitäpä hyötyä siitä? Hakkasi vain pölkyn täyteen piikkejä. Koko voimallaan kahk kiskoi ja riuhtoi, mutta pekan oli voimallisempi. Kynsillään se levitteli reikää, ja kun uhri väsymyksestä taukosi, niin pekan äkkiä hyökkäsi eteenpäin, heitti kuonon ja purasi kiinni piikkisian vielä hellempään kurkkuun. Se ei tosin saanut niin täydeltä purastuksi, että olisi henkitorven tavottanut, mutta se piti kiinni. Minutin tai parin kahk ponnisteli epätoivon voimalla ja sen sivalteleva häntä alkoi olla paljaana piikeistä, mutta haavasta pisarteleva punainen puro uuvutti sen voimia. Kalastajanäädän jota puunrunko suojeli, ei tarvinnut muuta kuin pitää kiinni ja odottaa aikaansa.
Kahkin nostelut ja taapäin kiskomiset kävivät lopulta sangen heikoiksi; kalastajanäätä oli melkein päättänyt tappelun. Mutta se alkoi jo käydä kärsimättömäksi ja peräytyen reiästä se nousi puunrungolle, näyttäen sangen rikkiraavitun kuonon; sitten ojentaen alas siron käpälänsä lähelle kahkin olkapäätä se antoi sille äkkisysäyksen, niin että eläin keikahti selälleen, ja ennenkun se pääsi ylös nousemaan, purivat kalastajanäädän leuat sen rintaan kiinni, murtaen ja repien. Voimaton, melkein piikitön häntä ei ulottunut siihen. Punainen veri virtasi ja piikkisika makasi alallaan. Aina vähän väliä ylpeästi murahtaen pekan kaivoi hampaansa lämpöiseen lihaan ja ravisteli ja raateli voittamatonta, jonka se oli voittanut. Se nuoli verisiä leukojaan kahdettakymmenettä kertaa, ahmien hurmetta, kun Kuonabin pyssy äänsi "pau", ja pekan sai tilaisuuden uudistaa tappelunsa kahkin kanssa kaukana autuaitten metsästysmailla.
"Japp, japp, japp!" hyökkäsi Skookum paikalle, vetäen perässään Rolfin vyön pätkää, sen poikki jyrsittyään, koira kun oli päättänyt päästä tappeluun osalliseksi vaikka millä hinnalla; ja ellei piikkisika nyt olisi maannut maha taivasta kohti, niin olisi Skookum varmaan päässyt uudelleen potilaan kirjoihin.