Skookum, jolla ei ollut kumpaistakaan keinoa tämän pulan autteeksi, sai nyt oleskella paljon yksinään mökillä. Nähtävästi juuri tämmöisessä tilaisuudessa oli hopeakettu kerran sen melkein suunniltaan suututtanut, syömällä jäniksiä katolta sen yläpuolella.
Heidän ansajuonensa raivostuttavaa rosvoilua oli jatkunut epäsäännöllisin ajoin kaiken talvea, mutta varas oli kylläkin ovela, taikka onnen suosima heidät välttääkseen.
Palatessaan kerran mökille kolmen päivän kiertoretkeltä he näkivät kaukana järven valkoisella pinnalla kaksi eläintä, jotka vuoron takaa juoksivat ja tappelivat. "Skookum ja kettu", oli heidän ensi ajatuksensa, mutta kun he mökille saapuivat, niin olikin Skookum itse siellä tervehtimässä.
Kuonab tähyili tarkkaan molempia juoksevia pilkkuja ja sanoi: "Toisella ei ole häntää. Minä luulen, että ne ovat peeshoo (ilves) ja kettu."
Rolf rakensi päivällistä. Tuon tuostakin hän vilkasi järvelle ja näki molemmat pilkut tavallisesti juoksemassa. Päivällisen jälkeen hän sanoi: "Hiivitäänpä ympäri, emmekö saisi ammutuksi."
Kiinnittäen jalkaansa lumikengät ja pysytellen poissa näkyvistä he hiihättivät joen poikki hirvenkaalamon kohdalta ja pääsivät metsien kautta niemeen lähelle taistelijoita. Siellä he näkivät näyn, joka paikalla muistutti mieleen Skookumin nöyryytyksen päivän.
Sadan askeleen päässä oli avoimella lumella valtavan suuri ilves ja heidän vanha ystävänsä, musta hohtava hopeakettu naama vasten naamaa; kettu pääsemättömässä pulassa, näytellen kauniita hammasrivejään, mutta vaipuen lumeen mahaansa myöten pakoon yrittäessään. Se oli jo pahasti haavotettu. Se oli joka tapauksessa ilveksen varma uhri, sillä vaikka tämä oli raskaampi, niin oli sillä niin leveät ja mainiot lumikengät, että se voi hiipailla pitkin lumenpintaa, jota vastoin ketun pienet jalat painuivat syvään. Ilves ei enää ollut likimainkaan vereksissä voimissa, ja vielä se jonkun verran pelkäsi noita hammasrivejä, jotka naksahtelivat kiinni kuin ansaraudat, sen yrittäessä liiaksi lähennellä. Se tietysti aikoi tappaa mustan kilpailijansa, mutta samalla säilyttää oman nahkansa ehjänä. Yhä ja yhä siinä tapahtui jonkinlaista loppuottelua, uupuneen ketun läähättäen upotessa petollisen armottomaan lumeen. Jos se vain olisi päässyt takaisin metsään, niin se ehkä olisi löytänyt jonkun kolkan takapuolensa suojaksi ja voinut koettaa otella henkensä edestä. Mutta minne se kääntyikin, aina oli tuo valtava kissa vastassa, kahdenkertaisin asein ja muin varustuksin, joita ei ketulla ole milloinkaan lumessa kulkeakseen.
Kukapa olisi voinut katsella tätä urheaa tappelua, tuntematta myötätuntonsa kallistuvan kauniin hopeaketun puolelle. Rolf ainakin mieli auttaa sitä pakoon, kun loppuhyökkäys tapahtui. Yrittäessään vielä kerran hyökätä metsään, humahti kettu näkymättömiin vahvaan nietokseen, joka kortteikon kohdalla oli vielä tavallista pehmeämpi, ja ennenkuin se siitä selvisi, niin ilveksen leuat iskivät kiinni sen niskaan ja tuimat kynnet olivat viiltäneet auki sen vatsan.
Syvään vajoava kettu oli toivottomasti alakynnessä.