Tappamisen oikeutus on itsesäilytys, ja tässä tapauksessa se siis olisi ollut oikeutettua, jos ilves olisi ketun syönyt. Tekikö se sen? Mitä vielä. Ravisteli nahkojaan, nuoleskeli itseänsä onnittelevaan tapaan rintaansa ja käpäliään ja ravistettuaan kuollutta vielä viimeisen kerran lähti tyynesti kävelemään lumen pintaa rannan mukaan.
Kuonab nosti kätensä selkäpuolen suulleen ja rääkäsi äänekkäästi, hyvin samalla tavalla kuin paulaan tarttunut jänis. Ilves pysähtyi, pyörsi ympäri ja juoksi oikopäätä tätä lupaavaa soitantoa kohti. Pahaa aavistamatta se lähestyi kahdenkymmenen askeleen päähän erämiehistä. Piilukko pamahti ja ilves sätki lumessa.
Kauniin hopeaketun nahka oli hyvin vähän vahingoittunut ja se kohotti heidän koko saaliinsa arvon melkein kahdenkertaiseksi; ilveksen nahka taas oli näädän arvoinen.
Heillä oli nyt aikaa tutkistella jälkiä ja he huomasivat, että kettu oli ajanut viidakossa jäniksiä, kun ilves sen yhdytti. Ensin oli kettu kierrellyt pensaikoissa ja siellä pelastanut nahkansa jotenkin hyvin, sillä jänikset olivat jonkun verran tallanneet lunta. Tätä oli ehkä kestänyt tunnin verran, sitten se oli väsynyt ja koettanut pelastua pakenemalla kokonaan pois ilveksen asuinmailta; se oli lähtenyt avoimen järven poikki juoksemaan. Mutta siellä lumi oli liian pehmeätä eikä ensinkään kannattanut, jota vastoin ilves sielläkin hiihätteli pintaa pitkin. Se siis oli turmion tuottava erehdys. Kettu oli voimallinen ja urhea. Se piti puoliaan vielä ainakin toisen tunnin, ennenkun paljoa voimakkaampi ja raskaampi ilves sai sille surman tuotetuksi. Siihen ei ollut mitään oikeutusta. Se oli selvä tapaus tirannimaista murhaamista, mutta tässä tapauksessa kosto oli pikainen ja oikeutta tuli nopeammin kuin muutoin tapaa tulla.
[XLI.]
Vihollisen linna.
Raivota kannattaa ehkä kerran sadasta, mutta mistä sen edeltäpäin tietää mikä olisi se oikea kerta — sano' Si Sylvanne.
Läntisen ansajuonen kiertämiseen ja kokemiseen tavallisesti kului kaksi päivää. Mukavaan paikkaan he olivat rakentaneet jonkinlaisen suojan puolivälin majaksi. Tullessaan siihen huomasivat he eräänä päivänä, että siinä heidän viime käyntinsä jälkeen oli oleskellut joku, joka puri tupakkaa. Se tapa oli kummallekin heistä vieras. Kuonabin haahmo kävi yhä synkemmäksi joka kerralta kun ilmestyi uusia todistuksia vihollisesta. Kauaa ei enää tarvinnut odottaa ratkaisevaakaan vääryyttä.
Jotkut erämiehet merkitsevät ansansa; toiset eivät siitä välitä. Rolf oli merkinnyt kaikki heidän ansansa, viilaamalla rautaan lovet. Kaksi, yksi, kolme, oli heidän merkkinsä, ja se oli viisas suunnitelma, kuten saatiin myöhemmin kokea.
Kiertäessään läntistä majavalampea he huomasivat, että kaikki kuusi ansaa olivat kadonneet. Toisista ei huomannut, että ne oli varas vienyt; mutta toisten luona oli selviä jälkiä siitä, että ne olivat saman rosvon viemät, joka oli heitä kaiken aikaa härnännyt, ja erääseen okaiseen oksaan oli jäänyt sininen langanpätkä.