"Nyt minä lähden hänen jäljilleen ja tapan hänet", sanoi intiani.
Rolf oli vastustanut kaikkein viimeistä keinoa ja intti nytkin vastaan. Hänen ihmeekseen intiani kääntyi vihaisesti ja sanoi: "Sinä tiedät, että se on valkoinen. Jos se olisi intiani, kärsisitkö sitten? Et!"
"Järven eteläpuolella on paljon maata. Ehkä hän oli täällä ensimäinen.
"Sinä tiedät, ettei hän ollut. Monta pekanin sydäntä sinun pitäisi syödä. Minä olen rauhaa etsinyt, nyt minä tappelen."
Hän heitti kantamuksen olalleen, tarttui pyssyynsä ja hänen lumikenkänsä lähtivät "tssappe, tssappe, tssappe" astumaan lumen pintaa.
Skookum istui Rolfin vieressä. Sekin nousi matkaa jatkamaan ja juoksi vähän matkaa Kuonabin jäljessä. Rolf ei liikahtanut; tämä äkillinen ja tuskallinen pula saattoi hänet ymmälleen. Kapina on aina pahempi kuin sota. Skookum katsoi taakseen, juoksi edelleen, Rolf yhä istui ja tuijotteli. Kuonabin haahmo katosi etäisyyteen; Skookumin oli katoamaisillaan. Rolf ei liikahtanut. Kaikki kuluneen vuoden tapaukset tulvivat hänen mieleensä; kuinka intiani oli suonut hänelle suojan; sarvaskahakka ja punaisen miehen hellä hoito. Hän epäröi. Sitten hän näki Skookumin palaavan takaisin jälkiä pitkin. Koira juoksi nuorukaisen luo ja pudotti suustaan kintaan, toisen Kuonabin kintaista. Intiani epäilemättä oli sen pudottanut, Skookum oli sen löytänyt jäljiltä ja kantanut sen lähimmälle isännistään. Ilman sitä kinnasta Kuonab palelluttaisi kätensä. Rolf nousi ja lähti kiirein toisen jäljille. Sen askeleen astuttuaan hän sai helposti huudettuakin pitkän huudon, sitten toisen ja kolmannenkin, kunnes kuuli vastauksen. Muutamassa minuutissa Rolf saavutti intianin, joka oli istahtanut puulle odottamaan. Vaieten toinen ojensi kintaan ja toinen murahtaen otti sen vastaan.
Minutin parin kuluttua Rolf sanoi: "Mennään pois sitten" ja nousi rosvon epäselviä jälkiä seuraamaan.
Tunnin tai pari he astuivat vaieten. Sitten heidän matkansa kohosi, kun tuli vastaan vuorenselänne. Tämän paljaitten, tuulen lakaisemain harjanteitten keskellä kaikki merkit katosivat, mutta intiani kulki samaa suuntaa, kunnes he olivat päässeet yli toiselle puolelle'. Kulkien sitten onnen kaupalla viistoon paksuun tuulettomaan metsään he jälleen löysivät jäljet, jotka varmasti olivat samat, sillä lumikenkä oli kaksi sormea leveämpi kummaltakin puolelta ja käden leveyttä pitempi kuin Kuonabin; sitä paitsi oli oikeanpuolisen sanka katkennut, ja nahkasiteen painalmus tuntui lumessa. Se oli se merkki, jonka he olivat nähneet koko talven, ja länttä kohti se kulki nyt niinkuin ennenkin.
Yön tullen he majautuivat erääseen notkoon. He olivat tottuneet lumessa majailemaan. Aamusella he jatkoivat matkaa, mutta tuuli ja lumi oli peittänyt opastavat jäljet.
Mikä nyt eteen? Rolf ei kysynyt, ihmetteli vain.