Kuonab ilmeisesti oli ymmällään.
Rolf lopulta arveli: "Varmaankin hän elää jonkun joen rannalla — tuolla ilmalla — eikä päivän matkaa kauempana. Nämä jäljet ovat hävinneet, mutta ehkä löydämme uudet. Sittenpä saadaan nähdä kun yritetään."
Intianin kasvoihin palasi ystävällinen ilme. "Sinä olet Nibowaka."
Heidän ei tarvinnut kulkea puoltakaan mailia, ennenkun kohtasivat verekset jäljet, — ja ne olivat ne vanhat tuttavat. Skookumkin osotti vihamielistä tuntemustaan. Muutamassa minuutissa ne johtivat mökille. He riisuivat lumikengät ja ripustivat ne puuhun. Kuonab avasi oven koputtamatta. He astuivat sisään ja näkivät edessään luisevan, pahan näköisen valkoisen miehen, jonka he kaikki kolme, Skookumkin mukaan luettuna, tunsivat Hoagiksi, samaksi mieheksi, jonka he olivat puodilla tavanneet.
Tämä arvon mies tavotteli nopeaan pyssyään, mutta Kuonab tähtäsi häntä ja sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaan sanomista: "Istu alas!"
Hoag teki niin, synkän näköisenä, räyhäsi sitten: "No niin, toverini ovat täällä kymmenen minutin kuluttua."
Rolf säikähti. Kuonab ja Skookum eivät säikähtäneet.
"Me jo teimme selvät toveriesi kanssa tuolla vuorella", sanoi edellinen, hyvin tietäen, että toinen vale oli yhtä hyvä kun toinenkin. Skookum murisi ja haisteli vihamiehen sääriä. Vanki liikahutti äkkiä jalkaansa.
"Potkaiseppa sitä koiraa vielä kerran, niin se on viimeinen potkusi", sanoi intiani.
"Kuka on sinun koiraasi potkaissut, ja mitä tarkotatte sillä, kun käytte päälleni kuin ryövärit? Saattepa nähdä, ennenkun luulettekaan, että maassa on laki", vastasi Hoag.