Pantterille se oli hupaista, mutta hirviparoille sitä pahempi; sillä se surma tappaa tuhlaten, tappaa usein murhaamisen himosta.
Se ei ollut syönyt neljättä osaakaan niistä raadoista, jotka tässä makasivat; se ruokki ainakin pariakymmentä korppia, ja ehkä vielä kettuja, näätiä ja ilveksiäkin.
Ennenkun hirveä ammuttiin, arveli Kuonab parhaaksi kierrellä hiljakseen paikkaa, jos ehkä pantteri nähtäisiin. Skookum päästettiin irti ja sitä kehotettiin näyttämään lahjojaan.
Ylpeänä kuin kenraali, jolla on lukuisa ja kuuliainen joukko, se hyökkäsi eteenpäin, metelistä päättäen levittäen valkohäntähirvien keskuuteen uutta kauhua. Sitten se löysi jonkun uuden kiihotushajun ja ilmaisi uuden kiihotuksen uudella äänellä, äänensävyllä, jossa oli seassa vähän pelkoakin. Lopulta sen haukunta oli kaukana lännessä, jossa metsässä oli kallioita ja vuoria. Mikä otus lieneekään ollut, oli se ajettu puuhun, sillä haukunta pysyi paikallaan.
Erämiehet seurasivat nopeaan ja löysivät koiran raivoisena ärhentelemästä paksun ketripuun alla. Ensimäinen ajatus oli: "piikkisika"; mutta läheltä nähden otus osottautui valtavaksi maassa olevaksi pantteriksi, joka ei näyttänyt kovin kiihtyneeltä eikä viitsinyt nousta puuhun. Se ei ollut paljon huomaavinaankaan koiraa, rypisti vain kuonoaan ja kähisten murahti, kun ärhentelijä yritti tulla liian lähelle.
Mutta erämiesten tulo antoi taululle uutta väriä. Pantteri kohotti päätään, hyppäsi sitten suureen puuhun ja varustautui oksanjuureen, urhean Skookumin noustessa pystyyn puuta vastaan ja äänekkäästi uhaten tulevansa perässä repimään saaliin kappaleiksi.
Tämä oli harvinainen löytö ja oiva tilaisuus estää hirvivarastoa liiaksi hupenemasta, ja erämiehet sen vuoksi kiersivät puun ympäri päästäkseen hyvälle ampumamatkalle. Mutta ei löytynyt semmoista kohtaa, jossa ei olisi ollut jotain edessä. Näytti melkein siltä, kuin olisi oksia käsketty suojelemaan pantterin jaloimpia ruumiinosia, sillä aina oli joku sakara luodin tiellä.
Puuta turhaan kierrettyään Kuonab sanoi Rolfille: "Nakkaa sitä jollakin, niin että se liikahtaa."
Rolf oli aina ollut mestari kiviä heittelemään, mutta kiviä hän ei nyt löytänyt. Lähellä sitä paikkaa, jossa he seisoivat, oli kuitenkin sula lähteensilmä, ja sen partaalla oli nuoskaa lunta, josta helposti tuli kova, raskas lumipallo. Rolf heitti suoraan ja tuimasti, ja onnen kaupalla osasi pantteria aivan keskelle turpaa ja säikäytti sitä niin, että se umpimähkään hyppäsi puusta ja pudota pöllähti lumeen.
Skookum oli heti sen kimpussa, mutta sai korvatillikan, joka paikalla muutti sen äänensävelen, ja pantteri loikki näkymättömiin, urhoollinen Skookum takanaan kymmenen jalan päässä kiljuen ja räyhäten kuin raivohullu.