"Kun hän ei palannut, niin otin Wee-ween olalleni ja kuljin nopeaan Stamfordiin. Pian sain vähän selville, mutta ihmiset sanoivat, etteivät tunteneet sitä laivaa, eivät tienneet mistä se oli tullut, eivätkä minne se meni. Eivät he näyttäneet välittävän. Minun sydämeni kävi kuumemmaksi ja hurjemmaksi. Minä tahdoin tapella. Minä olisin tappanut satamassa olevat miehet, mutta niitä oli monta. He sitoivat minut ja pitivät minua vankeudessa kolme kuukautta. Kun pääsin pois, oli Wee-wee kuollut. He eivät välittäneet. Minä en ole sen jälkeen mitään kuullut. Sitten muutin asumaan kallion alle, etten näkisi ensimäistä kotiamme. Minä en tiedä; ehkä hän on elossa. Mutta minä luulen, että se tappoi hänet, kun hän lapsensa menetti."
Intiani vaikeni; nousi sitten äkkiä. Hänen kasvoissaan oli kova ilme. Hän astui ulos lumimyrskyyn ja yöhön. Rolf jäi yksin Skookumin kanssa.
Surua, surua, kaikki näytti olevan surua hänen ystävänsä elämässä, ja sitä ajatellessaan ikäistään vanhemman mielellä Rolf pakostakin tuli itseltään kysyneeksi: "Jos Kuonab ja Gamowini olisivat olleet valkoisia, olisiko semmoista tapahtunut? Olisiko hänen epätoivonsa kohdannut vain halveksivaa välinpitämättömyyttä?" Ei, ei! hän tiesi sen varmaan. Hän tiesi että siitä olisi tullut aivan toisenlainen juttu, ja sitten hän pakostakin tuli kysyneeksi itseltään: "Palaako tämä veteen heitetty leipä monen päivän kuluttua? Onko Jumalaa, joka tuomitsee ja palkitsee ansion mukaan? Ketä on kaikkien näiden ilkitöiden koston kirous kerran kohtaava?"
Parin tunnin kuluttua intiani palasi. Ei sanaakaan vaihdettu, kun hän astui majaan. Vilu hänen ei ollut. Varmaan hän oli kävellyt pitkän matkan. Rolf valmisti vuoteen. Intiani kumartui, otti neulan pölyisestä maasta, neulan, joka oli edellisenä päivänä hukkunut, ja antoi sen mitään virkkamatta toverilleen, joka vain sanoi "hm" ja pudotti sen tuohiseen lippaaseen.
[XLIV.]
Kadonnut turkismytty.
Ansajuonilla olivat varkaudet merkitsevällä tavalla lakanneet heidän puolinaiseksi jääneen käyntinsä jälkeen vihollisen leirissä. Mutta maaliskuu toi uuden vielä suuremman pulan, kun lumi vuoroin suojaten ja jäähtyen kovettui kantavaksi hangeksi, lumikengät kävivät tarpeettomiksi ja oli helppoa vaeltaa vaikka minne jälkiä jättämättä.
He olivat saaneet kalastajanäädän ja muutamia tavallisia näätiä, ennenkuin saapuivat majavalammelle. Majava-ansoja heillä ei nyt enää ollut, mutta oli mieltäkiinnittävää nähdä, montako majavaa oli jäänyt ja mitä ne puuhailivat.
Lammen reunoille olivat poreilevat lähteet moneen paikkaan avanneet sulia, sillä pakkaset olivat lauhtumassa. Majavat usein sukelsivat niistä ylös, kuten jäljistä selvään näkyi, jonka vuoksi erämiehet lähestyivät niitä varovasti.
Kaatuneen puun takaa he tähyilivät erästä niistä, Kuonab pyssy valmiina, Rolf pidellen levotonta Skookumia, kun samalla tuttu, leveä ja latuska pää kohosi vedestä. Suuri majava uiskenteli ympäri sulan silmää, haistellen ja katsellen, kiipesi sitten hiljaa rannalle, aikoen ilmeisestikin kulkea haavan luo, jota se jo oli käynyt leikkaamassa. Se oli oivan ampumamatkan päässä ja Kuonab aikoi jo laukaista, kun samassa Rolf painoi hänen käsivarttaan ja osotti taakseen. Sieltä tuli metsän kautta kulkien suuri ilves. Se ei vielä nähnyt eikä vainunnut etupuolellaan olevia eläviä olennoita, mutta huomasi sitten äkkiä majavan, joka jo oli täydessä puuhassa leikkaamassa kumoon puuta.