"Ugh! Antaa hänen odottaa muutama päivä, jotta luulee olevansa turvassa, sitten minä lähden ja selvitän välimme", ja tällä kertaa intiani selvästikin aikoi tehdä lopullisen tilin.
[XLV.]
Hoagin nöyrtyminen.
Miehestä, joka säälistä itkee, eikä sormeaankaan liikuta auttaakseen, ei ole juuri sen enempää hyötyä kuin päällystakista hukkuvalle — sano' Si Sylvanne.
Eräät huomattavat ilmanvaihdokset tekivät auttamattomia muutoksia heidän suunnitelmiinsakin ja pelastivat heidän vihollisensa nopealta turmiolta. Tuli parin viikon yhtämittaiset suojat ja satoi paljon vettä. Järvellä oli kuutta tuumaa vahvalta vettä; joessa virtasi vesi jään päällä, nopeaan sulattaen sitä. Joka puolella oli lumisohjua ja hyyhmää, joka keskeytti retkeilyt ja toi kevään yhdellä humauksella.
Öin tosin vähän pakasti, mutta joka päivä aurinko vahvistui ja kaikkiin päivärinteisiin ilmestyi suuria sulia päiviä.
Ensimäisenä kylmänä päivänä erämiehet taas lähtivät kiertoretkelleen hyvin tietäen että pyyntikausi oli päättynyt. Kuusi kuukautta saisivat loukut ja ansat taas olla jouten ja virittämättä.
He kulkivat tavallista reittiään, mukanaan lumikengät, mutta harvoin niitä tarviten. Sitten he kulkivat suurien jälkien poikki, jotka Kuonab osotti, murahtaen myöntyvästi, kun Rolf sanoi: "Karhunko?" Niin kyllä! karhutkin olivat taas liikkeellä; niiden talviuni oli päättynyt. Ne olivat nyt hyvässä lihassa ja nahkakin oli paraimmillaan; kuukauden kuluttua ne olisivat laihat ja turkista olisi karva lähtemässä. Nyt oli karhun metsästyksen aika, joko ansoilla tai koirilla.
Skookum epäilemättä oli sitä mieltä, että retkikunta ainakin koiriin nähden oli mitä parhaiten varustettu, mutta ei mikään koira yksin pidätä karhua. Niitä pitää olla kolme tai neljä sen takakintuilla ärhentelemässä, ennenkuin se päin kääntyy ja taistelee; yksi koira saa sen vain kiiruummin juoksemaan.
Ansoja heillä ei ollut, ja kun he hyvin tiesivät, että karhu keväällä kulkee pitkät matkat, niin he eivät yrittäneetkään seurata.