Loukuista saatiin kaksi näätää, mutta toinen niistä oli ilman lämpimyydestä pilaantunut. Vihdoinkin he huomasivat, että vihollisella oli ansajuonikin, joka kulki kappaleen matkaa heidän loukkujuontaan myöten. Hän oli hiljakkoin käynyt kierroksensa ja ainakin jonkun verran hyötynyt heidän työstään.
Jälkiä ei ollut vaikea seurata lumella sen enempää kuin paljaallakaan maalla, vaikka ne olivat jo paria päivää vanhat. Kuonab vilkasi pyssynsä lukkoa; hänen alahuulensa kiristyi ja hän harppasi eteenpäin pitkin askelin.
"Mitä sinä aiot tehdä, Kuonab? Ethän ampune?"
"Kun pääsen kylliksi lähelle", ja punaisen miehen vaarallinen katse kehotti Rolfia olemaan hiljaa ja seuraamaan.
Kolmen mailin matkalla he näkivät vain kolme hänen näädänloukkuaan — sangen laiskaa ansan viritystä — ja sitten he erään puun luota löysivät suuren hirsikolmion täkyineen ja muine merkkeineen, joista kokenut silmä saattoi arvata, että siihen nurkkaukseen oli kätketty valtavat karhunraudat.
Vähältä liian myöhään he saivat hillityksi Skookumin tiedonhalun. He kulkivat edelleen mailin tai pari ja huomasivat silloin, että niin huono ansamies kuin vihollinen lieneekin ollut, niin hyvä hän oli kulkemaan ja hyvästi tunsi hän seudun.
Auringonlaskun aikana he tulivat puolimatkanmajalleen ja asettuivat siihen yöksi. Kerran, kun Rolf lähti ulos katsoakseen taivasta, ennenkun yöpuulle rupesi, kuuli hän etäisen puun narahtavan ja ihmetteli, kun oli aivan tyyni. Skookumkin sen huomasi. Mutta se ei toistunut. Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaa.
Salolla kuuluu alati paljon omituisia ääniä; puiden narahtelemista, ainakin toistakymmentä erilaista närhen ääntä ja korppien vielä kahta vertaa enemmän; lisäksi hömötiaisten ja metsän kanalintujen ja pöllöjen satunnaisia äännähdyksiä. Nelijalkaiset yleensä ovat hiljempää, mutta punaorava on aina liikkeellä ja meluaa samalla kuin häärääkin.
Nämä metsän kaiut kantavat kauas, toiset hyvinkin kauas. Tuskin kului päivällä tai yöllä viittä minuuttiakaan niin ettei alati valppaan koiran terävään korvaan olisi kantanut jotain omituista salopakinaa, raaputusta, varahdusta, rääkäsyä taikka vihellystä. Siis noin kolmesataa kertaa päivässä sen ulkokorva antoi sisäkorvalle tietoja, että oli jotain tapahtumassa ja yhtä monta kertaa nämä viestit joskus monta päivää peräkkäin hylättiin joutavina ja arvottomina. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt, että siltä jäi mitään huomaamatta; vaikka heidän jalkainsa tasainen trampp, trampp erämiehille tylstyttikin kaikki äänet, ei se näyttänyt vaikuttavan Skookumiin mitään. Jälleen kantoi jonkun etäisen puun rasahdus korvan aivojen sisäosiin, sen niskakarvat nousivat, kun se pysähtyi ja haukahti matalaan "vuuh!"
Erämiehet pysähtyivät kuuntelemaan; niin tekee järkevä erämies aina, kun koira sanoo "seis!" He odottivat. Muutaman minutin kuluttua kuului taas sama — ei muuta kuin pitkäveteinen rääkäys, jonkun puunoksan hangatessa naapuriaan vastaan.