Ja kuitenkin, "vuuh, vuuh, vuuh", sanoi Skookum ja juoksi edelle.
"Tule takaisin, pikku hupakko!" huusi Rolf.
Mutta Skookum piti oman päänsä. Se juoksi edelle, sitten pysähtyi, vaikeni ja haistoi jotain, joka oli lumessa. — Intiani otti sen maasta. Se oli semmoinen ruuvipuristin, joka on jokaisella karhunpyytäjällä voimallisten rautain virittämiseksi ja jota paitsi ei mies yksinään kykenisi jousia jännittämään.
Hän kohotti sen sanoen: "Ugh! Nyt on Hoag pulassa." Kilpaileva erämies oli ilmeisestikin pudottanut tämän välttämättömän kojeen.
Mutta sen löytäminen oli sattuma. Skookum riensi eteenpäin. He tulivat veden juoksua seuraillen pieneen notkoon. Koira, kaukana edelläpäin, alkoi haukkua ja vihaisesti äristä, mitä lienee haukkunut. Miehet riensivät paikalle löytääkseen lumesta, pirullisten karhunrautain armottomista leuoista — vihamiehensä ruumiin — Hoagin, erämiehen, toisesta säärestä ja käsivarresta tarttuneena kojeeseen, jonka hän itse oli virittänyt.
Julma valo sävyili intianin kasvoja. Rolf oli kauhusta sanatonna. Mutta heidän juuri katsellessaan ruumista, kuului siitä jälleen heikko parahdus.
"Hän on elossa, riennä!" huusi Rolf. Intiani ei rientänyt, mutta hän tuli. Hän oli luvannut kostaa; miksi hän olisi juossut auttamaan?
Ankarat rautaleuat olivat purreet väliinsä erämiehen toisen polven ja oikean käden. Ensi työ oli päästää hänet pälkäästä. Miten? Eivät mitkään käsivoimat riitä moisia jousia pakottamaan. Entä ruuvipuristin!
"Kuonab, auta häntä! Jumalan nimessä, tule!" huusi Rolf hädissään, unohtaen kokonaan vihat ja nähden ainoastaan kituvan, kuolevan ihmisen.
Intiani katsoi hetkisen, nousi sitten sukkelaan ja kiinnitti paikoilleen ruuvipuristimen. Hänen jäntevien sormiensa alla toinen jousi taipuikin, mutta entä toinen? Toista puristinta ei ollut. Pitkä hirvennahkainen hihna, joka heillä aina oli mukana, kierrettiin nopeaan yhteenpuristetun jousen ympärille sitä pitämään. Puristin sitten kiinnitettiin toiseen jouseen; se taipui ja rautaleuat irtaantuivat. Intiani pusersi ne aivan levälleen, veti pois ruhjoutuneet jäsenet ja erämies oli vapaa, mutta niin henkitoreissaan, että he näyttivät tulleen liian myöhään.