Vetäen tobogganilla sairasta he sitten lähtivät matkaan. Maa oli monessa paikassa paljaana, niin että matkan teko oli kylläkin työlästä, mutta onneksi oli koko väli alamaata, ja neljä tuntia ponnisteltuaan he olivat mökillä.
He nostivat sairaan vuoteeseen, Rolf alkoi valmistaa ruokaa, Kuonab pilkkoa puita.
Kun oli saatu syödyksi ateria, teetä, lihaa ja leipäsiä, niin kaikki tunsivat itsensä melkoista virkeämmiksi. Hoag oli nyt paljon enemmän itsensä kaltainen. Hän puhui vapaasti, melkeinpä rattoisesti, Kuonabin vaieten polttaessa piippuaan ja tuijottaen tuleen, Skookum jalkainsa edessä.
Kauan aikaa vaiettuaan intiani kääntyi, katsoi Hoagia suoraan silmiin ja osottaen piipunvarrella nahkoja sanoi: "Montako on meidän?"
Hoag näytti pelästyneeltä, sitten kärtyiseltä, ja sanoi: "En ymmärrä, mitä tarkotat. Olen kovin sairas. Viekää minut kunnialla Lyons Fallsiin, niin saatte vaikka kaikki", ja hän itki.
Rolf pudisti Kuonabille päätään, kääntyi sitten potijan puoleen ja sanoi: "Älkää olko peloissanne, saatamme teidät vielä kunnolla kotiinne. Onko teillä hyvä kanuu?"
"Vallan hyvä, vähän korjauksen tarpeessa vain."
Yö kului hyvin, sairas vain pari kertaa sai pahanlaatuisen puuskauksen ja pyysi silloin vettä juodakseen. Aamulla hän oli ilmeisesti toipunut, ja aljettiin tuumata, mitä oli tehtävä.
Ensi sopivassa tilassa hän kuiskasi Rolfille: "Etkö voi lähettää häntä pois? Sinun kanssasi me sovimme hyvin." Rolf ei sanonut mitään.
"Tuota", hän jatkoi, "sano nuorukainen, mikä on sinun nimesi?"