"Kuta vanhemmaksi minä elän, sitä enemmän minun täytyy ajatella, että enimmät asiat ovat sisäpuolella, eikä se, mitä on pinnalla, tule suureen lukuun.
"Ja minun järkeni sanoo, että se joka pelaa sen varassa, mitä on sisässä, se voittaa kaikki ulkopuolen pelaajat. Kun te teitte Hoagille hyvän työn, niin te, vaikkette olisi sitä tarkottaneetkaan, vahvistitte hyvyyttä omassa itsessänne, panitte sen kuin pankkiin säästöön, käyttääksenne joskus vastaisuudessa elämän taipaleella, kun sitä tarvitaan. Mutta hän taas, mitä muuta hän teki kuin hakkasi poikki oman jalkansa, tehdessään teille ilkeyttä? Lavertelevaa kristittyä ei minussa paljoakaan ole, mutta minä luotan kylmäverisen hyödyn kannalta siihen, että kannattaa auttaa lähimmäistään. En minä luule suuria kiitollisuudesta, sitä on vähemmän kuin helvetissä lunta; mutta minä huomaan sen, ettei kukaan vihaa minua pahemmin kuin se, joka tietää tehneensä minulle ilkeyttä. Eikä taas ole toista, joka olisi valmiimpi tappelemaan puolestani kuin se, jonka on onnestanut minua auttaa, vaikkapa hän olisi auttanut vain jonkun toisen kiusaksi — josta minulle muistuu mieleeni Mc Carthyn koira, joka erehdyksestä pelasti upotettavat kissanpojat hukkumasta ja sen jälkeen aina tappeli kissain puolesta, menettäen sen vuoksi elämänsä pääilon, jona oli ollut kissain tappaminen. Ja kissa heitti oravan tappamisen, kun sille annettiin kokonainen poikue oravanpenikoita hoidettavaksi.
"Maakunnassa on, se on minun luuloni, paljon tervettä järkeä ja ystävyyttä, se vain on niin pahuksen hidasta lähtemään liikkeelle; jota vastoin häijyys ja konnuus aina hosuu, niinkuin tuntisivat ne helvetin tulen karvojaan kärventävän ja tietäisivät, että niillä on vain juuri vähän aikaa elää, jonka vuoksi muka täytyy pitää kiirettä. Sitä miestä minä sanon viisaaksi, joka asettaa asiansa sillä tavalla, että hän voi kestää kauan, sillä hyvä aine se ihmisten mielessä kestää, ja se joka voi sen kanssa pystyssä pysyä, on pystyssä pysymisen kautta arvonsa osottanut. Mutta miten satuit tämän intianin kuppikumppaniksi."
"Pitääkö se kertoa pitkään vaiko lyhyeen?" kysyi Rolf.
"Noh, vaikkapa lyhyeen aluksi", sanoi Silas Sylvanne ja naurahti.
Rolf siis kertoi hyvin lyhyeen entisen elämänsä.
"Vallan hyvä", sanoi sahanomistaja. "Annappas nyt kuulua juurta jaksain."
Ja kun hän oli kertomuksensa päättänyt, niin sahanomistaja sanoi: "Huomaan sinun kokeneen melkein kaikkea, mitä mieheksi tarvitaan, Rolf, ja minulla on omat luuloni tuloksesta. Et sinä aio koko ikääsi elää tuolla vuorilla. Kun olet saanut tarpeeksesi ja haluat vaihtelua, niin nykäseppä minua."
Aikaisin seuraavana aamuna molemmat erämiehet lähtivät melomaan Moose jokea ylöspäin hyvällä kanuulla, mukana jauhoja ja siirtomaan tavaraa ja vähän kovaakin rahaa.
"Hyvästi, poikani, hyvästi! Tule tämän kautta toinenkin kerta, niin huomaat meidän paranevan tuttavuudesta, älkääkä unohtako, että minä ostan nahkoja", olivat Si Sylvannen viimeiset sanat. Kun he kotomatkallaan olivat päässeet ensimäisen niemen taa, niin Rolf kääntyi kanuussa päin Kuonabia ja sanoi: "Nyt sen näit, että vielä niitä on joitakuita hyviäkin valkoisia miehiä", mutta intiani ei rävähyttänyt silmäänsä, ei liikahtanut eikä äännähtänyt.