Hopeatäplä johti suurta varisparvea, joka piti päämajaansa Kanadassa, Castle Frank -nimisellä mäntymetsää kasvavalla mäellä Toronton kaupungin koillispuolella. Tähän parveen kuului pari sataa varista, eikä se, kumma kyllä, kasvanut milloinkaan sen suuremmaksi. Leutoina vuosina se talvehti Niagaran virran tienoilla, mutta kylminä talvina parvi muutti paljon etelämmäksi. Huhtikuun viimeisellä viikolla vanha Hopeatäplä aina kokosi joukkonsa ja toi sen rohkeasti yli kuusikymmentä viisi kilometriä leveän avoveden, joka on Toronton ja Niagaran välillä. Mutta se ei välittänyt suorimmasta tiestä, vaan teki säännöllisesti kaaren länteen pitäen näkyvissään Dundas-vuorien tutut ääriviivat, kunnes itse männikköinen kotikumpu tuli näkyviin. Joka kevät se asettui tähän metsikköön noin kuuden viikon ajaksi. Niiden aikana varikset menivät aamuisin kolmena parvena ruoan hakuun. Yksi parvi lensi kaakkoon päin Ashbridgen lahdelle, toinen pohjoiseen Don-joelle ja kolmas, suurin parvi, luoteeseen erästä vuorensolaa pitkin. Viimeksi mainittua johti Hopeatäplä itse; toisten parvien päällikköjä en milloinkaan tullut tuntemaan.
Tyyninä aamuina varikset lensivät korkealla suoraan kohden päämääräänsä. Mutta tuulisina päivinä parvi pysytteli lähellä maata solan seinien suojassa. Ikkunoistani oli vapaa näköala tähän vuorensolaan, ja niistä katsellessani tulin ensi kerran huomanneeksi tämän varispäällikön. Tämä tapahtui vuonna 1885. Olin vasta tullut paikkakunnalle, mutta eräs seudun entinen asukas tiesi kertoa, että tuo vanha varis oli lennellyt vuorensolaa edestakaisin yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Aloin tarkastella läheltä varisten matkoja ja lopulta opin sangen hyvin tuntemaan Hopeatäplän. Se piti yhä vanhan kulkutiensä, vaikka solaan oli viime aikoina ahdettu taloja ja sen yli tehty siltoja. Maaliskuussa ja huhtikuun alkupuolella sekä loppukesällä ja syksyllä se kulki parvineen tuota tietä joka päivä edestakaisin. Sain nähdä sen liikkeet ja kuulla sen komennushuudot. Monta kertaa näin esimerkkejä varisten erinomaisesta älystä. Huomasin että niillä on oma kielensä ja yhteiskunnallinen järjestys, joka monessa pääkohdassa on ihmeteltävän samanlainen kuin ihmisten, vieläpä eräissä suhteissa täydellisempikin.
Eräänä tuulisena päivänä seisoin korkealla sillalla, joka kulkee solan ylitse. Silloin tuo vanha varis tuli lentäen pitkän ja laajalle hajaantuneen parvensa etunenässä, menossa kotiin päin. Jo kilometrin päästä saatoin erottaa sen tavan takaa toistuvan huudon:
N:o 1
kvaa' kvaa'
eli: "Kaikki hyvin! Eteenpäin vain!" kuten me sanoisimme. Alipäällikkö toisti aina saman huudon joukon jälkipäässä. Parvi lensi sangen matalalla ollakseen suojassa tuulelta. Nyt sen oli hiukan kohottava päästäkseen yli sillan, jolla seisoin. Hopeatäplä huomasi minut, juuri kun olin sitä tarkasti tähystämässä. Siitä se ei oikein pitänyt. Sen vauhti hiljeni, ja samassa kuului huuto: "Olkaa varuillanne!" eli hänen kielellään:
N:o 2
kva-a'
Se kohosi heti paljon korkeammalle, mutta huomattuaan, ettei minulla ollut asetta, se lensi ylitseni noin kymmenen metrin korkeudessa. Sen kumppanit seurasivat jäljestä ja laskeutuivat entiselle tasolle heti päästyään sillan ohi.
Seuraavana päivänä olin samassa paikassa. Varisten lähestyessä kohotin keppini ja tähtäsin niitä sillä. Päällikkö huusi heti paikalla: "Vaara!"