Sidoimme sen jalat lujasti yhteen, mutta se ei kertaakaan murissut eikä ulissut, ei edes kääntänyt päätään. Yhteisvoimin saimme töin tuskin nostetuksi sen hevoseni selkään. Sen hengitys oli tasainen kuin nukkuneen. Silmät olivat jälleen kirkkaat ja selkeät, mutta se ei katsonut meihin. Sen katse oli tähdätty kauas aaltoileviin ylänköihin, sen entiseen valtakuntaan, missä sen kuuluisa lauma nyt oli hajaantuneena. Sinne se katseli, kunnes hevonen laskeutui polkua myöten jokilaaksoon ja kalliot estivät näköalan.
Hiljaa kulkien pääsimme onnellisesti karjatalolle. Lobolle hankittiin kaulahihna ja lujat vitjat, se kiinnitettiin kedolle ja nuorat poistettiin. Silloin vasta pääsin ensi kerran lähemmin tarkastamaan sitä. Sain todeta, miten paikkansa pitämättömiä ihmisten kertomukset tämän kuningassuden ulkomuodosta olivat. Sen kaulassa ei ollut kultarengasta eikä lavoissa ylösalaisin olevaa ristiä; ristin muka piti osoittaa, että se oli liitossa paholaisen kanssa. Sen sijaan sen lonkassa oli leveä arpi, jonka kerrottiin olevan muisto Junolta, Tannereyn parhaalta susikoiralta. Tämä oli saanut haavoitetuksi vastustajaansa samalla hetkellä, kun itse sai surmaniskun.
Panin suden viereen vettä ja lihaa, mutta se ei koskenutkaan niihin. Se makasi rauhallisena vatsallaan ja tuijotti järkähtämättä keltaisilla silmillään jokilaakson päässä näkyviä kaukaisia ylänköjä — omia ylänköjään — eikä liikuttanut lihastakaan, kun sitä koskettelin. Auringon laskiessa se yhä vielä tuijotteli yli preerian. Odotin, että se nyt kutsuisi laumaansa koolle. Mutta se oli kutsunut kerran ollessaan hädässä, eikä kukaan ollut tullut apuun. Nyt se ei tahtonut kutsua enää milloinkaan.
Leijona, joka on menettänyt voimansa, kotka, jolta on vapaus riistetty, ja kyyhkynen, jonka puoliso on kuollut, kuolevat kaikki — niin kerrotaan — sydämen pakahtumiseen. Kenties tämä julma rosvokaan ei voinut murtumatta kestää tätä kaikkea. Ainakin se seuraavana aamuna oli yhä makaamassa entisessä rauhallisessa asennossaan, ruumis haavoittumattomana, mutta elottomana. Vanha kuningassusi oli kuollut.
HOPEATÄPLÄ, KERTOMUS VARIKSESTA
1
Harva ihminen lienee tuntenut kesyttömän eläimen. En tarkoita satunnaista tapaamista enkä häkissä pitämistä, vaan pitkäaikaista tuttavuutta eläimen ollessa vapaana, sen elintapojen ja vaiheiden tuntemista. Tämä onkin useimmiten vaikeata, sillä eläimet ovat niin samanlaisia, ettei niitä saata erottaa toisistaan. Toinen varis on niin toisen näköinen, ettei kerran sen tavattuaan saata seuraavalla kerralla olla varma, onko se todella sama. Mutta silloin tällöin tapaa eläimen, joka on kumppaneitaan voimakkaampi tai älykkäämpi ja kohoaa niiden johtajaksi. Tällaisesta eläinyksilöstä voi käyttää sanaa nero. Jos se samalla on muita kookkaampi tai jos siinä on jokin merkki, josta ihmiset saattavat sen tuntea, se tulee ennen pitkää seudullaan kuuluisaksi. Villin eläimen elämä saattaa olla paljon kiinnostavampaa ja vaiheikkaampaa kuin monen ihmisen.
Tämmöisiä eläimiä tunnetaan lukuisia. Niihin kuului Courtant, tynkähäntäinen susi, joka kymmenen vuoden ajan piti koko Pariisin kaupunkia kauhun vallassa neljännentoista vuosisadan alkupuolella; samoin Clubfoot, ontuva harmaakarhu, joka eli San Joaquinin laaksossa Kaliforniassa ja saavutti siellä pelottavan maineen. Samaan luokkaan on luettava Lobo, Uuden Meksikon kuningassusi, joka viiden vuoden aikana tappoi lehmän päivässä, sekä Seonee, pantteri, joka parissa vuodessa surmasi lähes kolmesataa ihmistä. Näihin kuuluu myös Hopeatäplä, jonka tarinaa käyn kertomaan.
Hopeatäplä oli vanha ja viisas varis; nimensä se oli saanut metallinhohtoisesta, hopearahaa muistuttavasta täplästä, joka sillä oli oikealla puolella silmän ja nokan välissä. Tästä saatoin erottaa sen muista variksista ja yhdistää ne sen vaiheiden osat, jotka tulivat tietooni.
Varikset ovat, kuten kai jokainen tietää, linnuista älykkäimpiä. "Viisas kuin vanha varis" ei ole syyttä tullut sananparreksi. Varikset tuntevat järjestäytymisen arvon ja ovat kuriin tottuneita kuin sotamiehet — vieläpä tottuneempia kuin nämä, sillä varikset ovat alituiseen palveluksessa, aina sotajalalla ja aina riippuvaisia toisistaan. Niiden päälliköt eivät ole ainoastaan parven vanhimpia ja viisaimpia, vaan myös voimakkaimpia ja urhoollisimpia, sillä niiden täytyy milloin tahansa kyetä mieskohtaisella voimallaan kukistamaan epäjärjestyksiä ja kapinoita. Päälliköillä on apunaan alipäälliköt. Tavallisina sotamiehinä ovat poikaset ja sellaiset varikset, joilla ei ole erityisiä kykyjä.