Vähän väliä oli murhenäytelmän kestäessä kuulunut Lobon ulvahtelu. Se vaelteli etäisillä vuorillaan ja näytti hakevan Blancaa. Itse asiassa se ei ollut hetkeksikään jättänyt sitä, mutta koska se tiesi, ettei voinut kumppaniaan pelastaa, se oli peräytynyt kauemmaksi nähdessään meidän lähestyvän, sillä siihen juurtunut pyssyn pelko voitti sen muut tunteet. Kaiken päivää kuulimme sen valittavan äänen. Epäilemättä Blanca oli ollut sen puoliso.
Illan tullen se näytti lähestyvän laaksoa, jossa asuntoni oli, sillä sen ulvonta kuului yhä lähempää. Äänessä oli nyt aivan ilmeisesti surua. Se ei ollut enää voimakas, uhkaava ulvonta, vaan pitkä ja vaikeroiva, ikään kuin Lobo olisi todella huutanut: "Blanca! Blanca!" Illan pimetessä minusta tuntui, ettei se saattanut olla kaukana siitä paikasta, missä olimme tappaneet sen kumppanin. Lopulta se näytti löytäneen jäljet, ja kun se tuli tappopaikalle, sen sydäntä vihlova valitus oli kerrassaan liikuttava. Se oli surullisempi kuin milloinkaan olisin saattanut uskoa. Jöröt karjanpaimenetkin huomasivat sen ja sanoivat, etteivät olleet vielä milloinkaan kuulleet suden käyttäytyneen tuolla tavoin. Sen on täytynyt tarkalleen tietää, mitä paikalla oli tapahtunut, sillä kuolleesta naarassudesta oli pirskunut verta ympäristöön.
Sitten se lähti seuraamaan hevosen jälkiä ja tuli niitä myöten karjatalolle; joko se toivoi löytävänsä täältä puolisonsa tai saavansa kostaa. Se saikin uhrikseen vahtikoiramme, jonka se yllätti ulkona ja repi tuhansiksi kappaleiksi aivan talon vieressä. Lobo oli tällä kertaa yksin, sillä seuraavana aamuna en löytänyt kuin yhdet jäljet. Se oli laukkaillut sinne tänne ilman suunnitelmaa, aivan päinvastoin kuin sen tapa muutoin oli. Tätä olin vähän odottanutkin ja siksi olin asettanut tavallista runsaammin rautoja talon ympäristöön. Jäljestäpäin huomasin, että se olikin tarttunut yksiin, mutta niin voimakas se oli, että oli riuhtaissut itsensä irti ja heittänyt raudat syrjään.
Arvelin sen pysyttelevän talon läheisyydessä, kunnes se löytäisi Blancan ruumiin. Sen tähden käytin kaiken tarmoni saadakseni sen tapetuksi niin kauan kun se oli tässä epätoivoisessa mielentilassa ja ennen kuin se ehkä lähtisi koko seudulta. Huomasin minkä erehdyksen olin tehnyt tappaessani Blancan: käyttämällä sitä houkuttimena olisin varmaan saanut sen kumppanin heti seuraavana yönä.
Kokosin kaikki raudat, mitä suinkin sain. Minulla oli nyt sadat kolmetkymmenet teräksiset sudenraudat. Niistä asetin neljät jokaisille laaksoon vieville jäljille. Kutkin raudat kiinnitettiin erityiseen pölkkyyn, ja pölkyt haudattiin erikseen. Kaivaessani näitä pölkkyjä maahan otin nurmen huolellisesti semmoisenaan pois, ja joka maahiukkanen, mikä poistettiin, vietiin loimella kauas. Sitten nurmi pantiin paikoilleen, ja kaikki oli niin luonnollisen näköistä, ettei voinut huomata minkäänlaisia ihmiskäden jälkiä. Kun raudat olivat piilotetut, laahasin Blancan ruumista jokaisen paikan yli sekä vedin sitä hevosella ristiin rastiin ympäristössä. Lopuksi otin yhden sen käpälän ja tein sillä rivin jälkiä kaikkien rautojen kohdalle. Noudatin kaikkia varovaisuuskeinoja mitä tunsin ja palasin myöhään illalla odottamaan tulosta.
Kerran yön kuluessa luulin kuulleeni Lobon äänen, mutta en ollut varma. Seuraavana päivänä ratsastin kierroksen, mutta pimeä yllätti minut ennen kuin ennätin loppuun reittini pohjoisessa jokilaaksossa, eikä minulla ollut mitään kerrottavaa. Illastaessamme muuan paimen sanoi pohjoisen laakson karjan olleen sinä aamuna harvinaisen levotonta. Jospa siellä oli jotain raudoissa, hän lisäsi. Vasta seuraavan päivän iltapuolella ennätin mainittuun paikkaan, ja kun lähestyin sinne asettamiani rautoja, nousi maasta suuri harmaa olento, joka turhaan koetti päästä pakoon. Edessäni oli Lobo, Currumpaw'n kuningas, lujasti rautoihin tarttuneena. Tämä vanha sankari ei ollut lakannut etsimästä rakastettuaan, ja kun se löysi jäljen, jonka tämän ruumis oli tehnyt, se seurasi sitä pitämättä väliä mistään ja joutui siten virittämääni ansaan. Siinä se nyt oli kaikkien neljien rautojen kuristuksessa, aivan avuttomana, ja sen ympärillä olevista jäljistä näkyi, että karja oli kokoontunut pilkkaamaan kaatunutta sortajaansa uskaltamatta kumminkaan tulla sen ulottuville. Kohta kaksi vuorokautta se oli siinä virunut ja oli nyt ponnistuksista aivan uupunut. Kuitenkin se lähestyessäni kohosi pystyyn karvat pörrössä ja korotti äänensä. Viimeisen kerran kaikui nyt laakso sen kumeasta karjunnasta. Se oli samalla avunhuuto ja joukon kokoonkutsumishuuto. Mutta kukaan ei vastannut. Hylättynä tähän äärimmäiseen hätäänsä se kieriskeli maassa ja yritti epätoivoisesti päästä käsiksi minuun. Mutta turhaan! Jokaiset raudat painoivat pölkkyineen toista sataa kiloa. Neljät teräsleuat puristivat säälimättömästi sen kaikkia jalkoja; pölkyt ja vitjat olivat sotkeutuneet yhteen ja tekivät sen aivan voimattomaksi. Turhaan se mahtavilla hampaillaan pureskeli noita julmia ketjuja. Kun yritin koskettaa sitä pyssyn perällä, se puraisi siihen syviä jälkiä, jotka näkyvät vielä tänä päivänäkin. Sen silmät säkenöivät vihreinä vihasta ja raivosta, ja leuat loksahtelivat, kun se turhaan koetti päästä tarttumaan minuun tai vapisevaan hevoseeni. Se oli kuitenkin nälästä, ponnistuksista ja verenvuodosta uupunut ja vaipui pian nääntyneenä maahan.
Jonkinlainen katumuksentunne valtasi minut valmistuessani tekemään sille, mitä se oli tehnyt niin monelle olennolle. — Sinä vanha henkipatto, tuhansien laittomien rosvoretkien sankari, kohta sinusta on jäljellä vain hengetön möhkäle. Sitä ei nyt voi välttää.
Sinkautin suopunkini sen pään yli. Mutta ei vielä! Se ei vielä ollut aivan lopussa, ja ennen kuin notkea silmukka oli pudonnut sen kaulaan, se kohotti kuononsa, katkaisi nuoran yhdellä ainoalla haukkauksella ja pudotti sen jalkoihinsa kahtena palasena.
Tietenkin minulla oli viimeisenä keinona pyssyni, mutta en tahtonut tärvellä sen kuninkaallista turkkia. Sen tähden ratsastin täyttä laukkaa kylään ja palasin kohta mukanani eräs karjanpaimen sekä uusi suopunki. Heitimme sudelle puupalasen, johon se heti iski hampaansa, ja ennen kuin se ehti päästää sitä, suopunkimme lensivät viuhuen halki ilman ja kiristyivät sen kaulaan.
Mutta ennen kuin sen silmien raivoisa säihke ehti sammua, minä huusin: — Seis, emme tapakaan sitä! Viedään se elävänä kotiin! Susi oli nyt niin voimaton, että oli helppo pistää tanakka keppi sen suuhun kulmahampaiden taakse ja sitten sitoa leuat vahvalla nuoralla; nuora kiinnitettiin myös keppiin. Keppi pidätti nuoraa ja nuora keppiä niin, että susi oli aivan vaaraton. Huomattuaan leukansa sidotuiksi se heti luopui kaikesta vastarinnasta eikä päästänyt pienintäkään ääntä, vaan katsoi meihin rauhallisena ja näytti arvelevan: "No niin, vihdoinkin olen vallassanne. Tehkää nyt mitä tahdotte!" Siitä pitäen se ei ollut meitä huomaavinaankaan.