Kerran syksyllä hyökkäsi myöhään marraskuun iltana kahden lammaspaimenen laumaan susia. Lampaat ahtautuivat vuohien ympärille, eivätkä nämä olleet tyhmiä eivätkä pelkureita, vaan seisoivat urheasti paikoillaan uhkaavan näköisinä. Mutta tällä kertaa olikin leikki kaukana, sillä hyökkäystä ei johtanutkaan tavallinen susi. Itse Lobo oli saapuvilla, ja se tiesi yhtä hyvin kuin lammaspaimenet, että vuohet olivat lauman tukena. Sen tähden se juoksi nopeasti tiheään sulloutuneiden lampaiden selän yli, hyökkäsi noiden johtajien kimppuun ja tappoi kaikki muutamassa hetkessä. Kohta lampaat olivat pakenemassa kaikkiin suuntiin. Viikkokausia sen jälkeen kyseli minulta melkein joka päivä joku huolestunut lammaspaimen: — Oletteko hiljakkoin nähnyt harhailevia lampaita? Ja tavallisesti minun täytyi vastata myöntävästi. Milloin olin nähnyt viisi kuusi lampaanraatoa, milloin taas muutamia eläviä lampaita juoksentelemassa kaukana kotisijoiltaan. Eräs mies oli tavannut parikymmentä vastasurmattua lammasta.
Lopulta sudenraudat saapuivat. Kahden miehen kanssa tein sitten työtä kokonaisen viikon saadakseni ne kelvollisesti asetetuiksi.
Emme säästäneet vaivojamme. Käytin hyväkseni kaikkia keinoja, joiden vähänkin arvelin olevan hyödyksi. Rautojen viritystä seuranneena päivänä ratsastin niitä katsomaan ja löysin pian Lobon jäljet, jotka veivät raudoilta raudoille. Pölystä saatoin lukea kaiken, mitä se oli sinä yönä toimittanut. Se oli juossut tietänsä pimeässä, ja vaikka raudat olivat erittäin huolellisesti piilotetut, se oli ilmeisesti kuitenkin heti huomannut ensimmäiset. Se oli pysäyttänyt laumansa ja kuopinut varovasti ympäristöä, kunnes itse raudat sekä myös vitjat ja kiinnityspölkky olivat paljastuneet. Sitten se oli jättänyt ne näkyviin laukaisematta rautoja, ja tällä tavalla se oli paljastanut noin tusinan rautoja. Pian huomasin, että se oli pysähtynyt ja kääntynyt sivulle heti, kun se vainusi jotain epäiltävää. Tämä toi mieleeni uuden tuuman. Asetin raudat H:n muotoon, so. panin rautoja riviin kummallekin puolen jälkiä ja yhdet raudat itse jäljille H:n poikkiviivaksi. Ennen pitkää sain huomata senkin turhaksi yritykseksi. Lobo tuli juosten pitkin vanhoja jälkiään ja oli tuskin sivulla olevien rautojen välissä, kun se jo huomasi jäljillä olevat ja pysähtyi ajoissa. Sitten se peräytyi hitaasti ja varovasti, kulkien takaperin ja astuen joka kerta entiseen jälkeensä, kunnes oli rautojen ulkopuolella. Mahdotonta on sanoa, mistä se aavisti sivulta uhkaavan vaaran — villien eläinten enkeli kai on ollut sen mukana! Sitten se palasi toiselle puolelle ja kuoputti takajaloillaan kokkareita ja kiviä rautojen päälle, kunnes ne kaikki olivat lauenneet. Tämän se teki monesti muulloinkin, ja vaikka vaihtelin menettelytapaa alinomaa ja olin vielä kahta varovaisempi, se ei kertaakaan mennyt ansaan; sen vainu ei näyttänyt milloinkaan pettävän, ellei muuan onneton sattuma olisi tuottanut sille surmaa. Lobo kuuluu niihin sankareihin, jotka yksinään olisivat voittamattomia, mutta joutuvat turmioon uskotun liittolaisen varomattomuuden takia.
3
Kerran tai kahdesti olin huomannut merkkejä siitä, etteivät kaikki asiat olleet Currumpaw'n susilaumassa aivan oikealla tolallaan. Kerran esimerkiksi näkyi jäljistä, että pienempi susi oli ajoittain juossut johtajan edellä. Tätä en voinut käsittää, kunnes muuan karjanpaimen tiesi kertoa sellaista, mistä asia sai selityksensä. Hän sanoi vastikään nähneensä sudet: Blanca oli juossut edellä. Silloin minulle heti selvisi, että Blanca oli naarassusi, sillä jos koirassusi olisi menetellyt tuolla tavoin, Lobo olisi varmaan surmannut sen heti.
Tästä johtui mieleeni uusi suunnitelma. Tapoin hiehon ja asetin parit raudat huomiota herättävästi sen raadon luo. Sitten leikkasin poikki pään, jota sudet pitivät aivan syötäväksi kelpaamattomana ja johon ne eivät tavallisesti kiinnittäneet mitään huomiota. Sen ympärille asetin kahdet vahvat teräsraudat, jotka olivat tarkoin tehdyt hajuttomiksi. Ne piilotettiin mitä suurimmalla huolella. Ennen kuin olin ryhtynyt tähän toimeen, olin kastanut käteni, kenkäni ja tarvekaluni tuoreeseen vereen ja jälkeenpäin pirskotin sitä maahan niin, että se näyttäisi juosseen päästä. Piilotettuani raudat maahan lakaisin paikan arosuden nahalla ja tein saman eläimen käpälällä joukon jälkiä rautojen kohdalle. Pää oli asetettu niin, että sen ja muutaman korkean ruohomättään välillä oli vain kapea tie, ja tähän panin parit parhaita rautojani, jotka kiinnitin itse päähän.
Susilla on tapana mennä tarkastamaan jokaista raatoa, jonka ne vainuavat, vaikkakaan eivät aikoisi sitä syödä. Toivoin että tämä tapa toisi Currumpaw'n susilauman rautojen ulottuville. En kuvitellutkaan, ettei Lobo huomaisi kätteni jälkiä itse lehmänraadossa ja estäisi kumppaneitaan lähestymästä sitä; toivoni perustuikin päähän, joka näytti hyödyttömänä syrjään heitetyltä.
Seuraavana aamuna kiiruhdin yhden seuralaisen kanssa katsomaan rautoja, ja iloksemme näimmekin heti sudenjälkiä ja lehmänpään sekä rautojen olevan poissa. Tarkastettuani nopeasti jälkiä huomasin, että Lobo oli estänyt muita lähestymästä lihaa, mutta yksi pieni susi oli kumminkin mennyt tutkimaan päätä ja joutunut suoraan rautoihin.
Lähdimme seuraamaan jälkiä ja pari kilometriä kuljettuamme näimme, että tuo onneton susi oli Blanca. Se pakeni kuitenkin laukaten, ja vaikka sitä rasitti yli kaksikymmentä kiloa painava lehmänpää, se jätti helposti jälkeensä seuralaiseni, joka oli jalkaisin. Mutta me saavutimme sen pian kun se tuli kallioiseen rotkoon, sillä lehmän sarvet tarttuivat kiinni ja pysäyttivät sen. Se oli kaunein susi, jonka milloinkaan olen nähnyt. Turkki oli erinomaisessa kunnossa ja melkein valkoinen. Se nousi nyt vastarintaan ja päästi samalla pitkän ulvonnan, joka vieri yli jokilaakson. Kaukaa ylätasangolta tuli vastaus, vanhan Lobon kumea karjunta. Tämä oli Blancan viimeinen tervehdys, sillä nyt olimme tulleet sitä lähelle, ja se tarvitsi kaikki voimansa taisteluun.
Seurasi välttämätön murhenäytelmä, jonka pelkkä ajatteleminen vavahdutti minua kauan jälkeenpäin — silloin innoissani en sen vastenmielisyyttä niin paljon huomannut. Me heitimme suopunkimme suden kaulaan ja vedimme kumpikin tahollemme, kunnes veri purskahti sen suusta, silmät pullistuivat päästä ja jäsenet ensin kangistuivat, sitten taas herpaantuivat. Ilomielin veimme sitten kuolleen suden kotiin; se oli ensimmäinen Currumpaw'n susilaumasta, jonka olimme kyenneet surmaamaan.