On tarpeetonta kuvata yksityiskohtaisesti niitä satoja keinoja, joilla koetin pettää tätä "ihmissutta". Käytin kaikkia mahdollisia arsenikin, strykniinin ja syaanivetyhapon seoksia. Panin syötiksi lihaa mitä erilaisimmilla tavoilla. Mutta aina kun seuraavana aamuna ratsastin katsomaan, huomasin ponnistusteni olleen turhia. Vanhaa kuningassutta en saanut petetyksi.
Voin kertoa esimerkin Lobon ihmeellisestä vainusta. Erään kokeneen raudoilla pyytäjän neuvon mukaan sulatin posliiniastiassa juustoa vastatapetun hiehon munuaisrasvaan; rasvaa leikkasin luuveitsellä, jottei siihen olisi jäänyt metallinhajua. Kun seos oli jäähtynyt, leikkasin sen kappaleiksi, tein reiän joka palaan ja pistin kuhunkin ison strykniiniä ja kaliumsyanidia sisältävän kapselin, josta ei lähtenyt minkäänlaista hajua. Lopuksi täytin reiät juustolla. Tätä tehdessäni minulla oli kaiken aikaa käsissä sormikkaat, jotka oli kastettu hiehon kuumaan vereen; vieläpä varoin hengittämästäkin syötteihin. Kun kaikki olivat valmiit, pistin ne parkitsemattomasta nahasta tehtyyn laukkuun, joka oli ylt'yleensä tahrattu vereen. Sitten lähdin ratsastamaan vetäen nuorasta perässäni lehmän maksaa ja munuaisia. Tällä tavoin kuljin yli viisitoista kilometriä pitkän kierroksen pudottaen palan joka puolen kilometrin päähän kertaakaan koskettamatta niihin paljain käsin.
Lobo tuli tavallisesti viikon alkupuolella näille seuduin ja oleskeli loppuviikon — niin arveltiin — Sierra Granden ympäristössä.
Nyt oli maanantai, ja samana iltana kun olimme hankkiutumassa levolle, kuultiin hänen majesteettinsa syvä bassoulvonta. Muuan karjanpaimen huomautti:
— Siellä se nyt on! Saammepa nähdä!
Seuraavana aamuna olin varhain liikkeellä, koska olin utelias näkemään, miten oli käynyt. Pian huomasin susien tuoreet jäljet. Lobo oli kulkenut etumaisena, sen jäljet oli helppo tuntea. Tavallisen suden jalanjälki on yksitoista ja puoli senttimetriä pitkä, suuren suden kaksitoista, mutta Lobon jälki oli neljätoista senttiä, kuten monta kertaa tarkoin mittasin. Sittemmin sain tietää, että sen muu koko oli tämän mukainen: se oli lapojen kohdalta metrin korkuinen ja painoi kuusikymmentä kahdeksan kiloa. Ei siis ollut vaikea seurata sen jälkiä, vaikkakin sen seuralaisten jäljet niitä hämmensivät. Lauma oli löytänyt minun jättämäni jäljet ja tavallisuuden mukaan seurannut niitä. Saatoin nähdä, että Lobo oli tullut ensimmäisen myrkkypalan luo, haistellut sitä ja — lopulta ottanut sen.
En voinut salata iloani. — Saanpas sen vihdoinkin, ajattelin. — Korkeintaan parin kilometrin päässä se nyt makaa kuolleena. Ajoin täyttä laukkaa tarkasti pitäen silmällä noita leveitä jälkiä. Ne johtivat toisen myrkkypalan luo. Tämäkin oli hävinnyt. Nytkös vasta riemastuin: saan sen ja ehkä vielä jonkin sen kumppaninkin!
Mutta leveät käpälänjäljet johtivat yhä kauemmaksi. Ja vaikka jalustimilla seisten tähystelin pitkin kenttää, en huomannut mitään, mikä olisi muistuttanut kuollutta sutta. Seurasin jälkiä ja huomasin, että kolmaskin myrkkypala oli poissa ja kuningassuden jäljet veivät neljännelle. Mutta täällä sain nähdä, ettei se ollut syönyt ainoatakaan myrkkypalaa. Se oli vain kantanut niitä suussaan ja pannut kolme palaa neljännen päälle. Sitten se oli ulostanut niille ilmaisten siten rajatonta halveksuntaansa keinojani kohtaan, jättänyt sen jälkeen eiliset jälkeni ja mennyt omille asioilleen seuralaisineen, joita se näin tehokkaasti suojeli.
Tämä on vain yksi monista tapauksista. Tulin lopulta vakuuttuneeksi siitä, ettei tätä rosvoa voinut tappaa millään myrkyllä. Tosin käytin myrkkyjä edelleenkin odotellessani tilaamiani sudenrautoja, mutta niin tein vain siksi, että siten sain hengiltä monta arosutta ja muita vahinkoeläimiä.
Näihin aikoihin sattui eräs tapaus, joka todistaa Lobon viekkautta ja julmuutta. Näillä susilla oli tapana huvikseen säikäyttää lampaita hurjaan pakoon ja tappaa niitä, vaikkakaan ne eivät niitä syöneet. Lampaat pidetään tavallisesti laumoissa, joissa kussakin on yhdestä kolmeen tuhanteen. Näitä kaitsee yksi tai useampia paimenia, öiksi ne kootaan mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja paimenet asettuvat eri puolille lauman ympärille muodostaakseen vielä täten sille lisäsuojan. Lampaat ovat järjettömiä elukoita, jotka saattavat vähimmästäkin syystä säikähtyä aivan suunniltaan, mutta niillä on muuan syvään juurtunut ominaisuus, nimittäin se, että ne seuraavat sokeasti johtajaansa. Tätä lammaspaimenet käyttävät hyväkseen siten, että he panevat kuhunkin lammaslaumaan puolen tusinaa vuohia. Lampaat huomaavat pian näiden parrakkaiden serkkujensa olevan niitä itseään älykkäämpiä, ja kun yöllä sattuu hälytys, ne kokoontuvat näiden ympärille. Silloin niissä ei tavallisesti synny pakokauhua, ja niitä on helppo suojella. Mutta näin ei käy aina.