— Hajalle! ja ne hajoavat kuin lehdet tuulessa.
— Riviin! ja ne muodostavat heti pitkän rivin, jollaisena ne tavallisesti lentävät.
— Alas! ja kaikki painuvat lähelle maata.
— Ruoan hakuun! ja varisparvi laskeutuu lennosta ja hajaantuu eri tahoille syömään parin vartijan pitäessä vahtia — toisen puussa oikealla, toisen kauempana aidalla vasemmalla puolella. Hetken päästä saattaa Hopeatäplä huutaa: "Pyssymies!" Vartijat toistavat huudon, ja koko parvi lentää minkä siivistä lähtee kauas metsään. Täällä ne muodostavat uuden rivin ja palaavat kotikummulleen.
Vahtina eivät toimi vuorotellen kaikki varikset, vaan eräät erityisen valppaiksi havaitut ovat vakinaisia vahteja. Niiden täytyy pitää vahtia ja hakea ruokansa samalla kertaa. Meistä tuntuu ehkä, ettei tämä ole oikeudenmukaista, mutta varikset ovat varmaan huomanneet, että vahdinpito tällä tavalla käy parhaiten. Ja varisten omaksuma järjestely on paras mahdollinen, sen myöntävät kaikki linnut.
Marraskuussa parvi vihdoin liitelee vanhan ja viisaan Hopeatäplän johdolla etelään päin oppimaan uusia elämäntapoja ja tutustumaan toisenlaisiin ruokiin ja toisiin seutuihin.
3
Varis ei yleensä päiväsaikaan joudu pulaan, mutta yöllä se on avuton. Ja linnuista pöllö on ainoa, jota se pelkää. Kun varis pimeän tultua kuulee pöllön äänen, vaikka kaukaakin, se joutuu ihan suunniltaan kauhusta eikä tohdi pistää päätään siipien suojaan, vaan istuu vavisten ja surkeana aamuun asti. Pakkasella moni varis on tästä syystä palelluttanut toisen tai molemmat silmänsä ja tullut sokeaksi sekä lopulta menettänyt henkensä. Sillä sokeille variksille ei ole turvakoteja.
Mutta aamun valjetessa ne kohta saavat entisen rohkeutensa ja hakevat lähiseudun ristiin rastiin, kunnes löytävät pöllön. Elleivät ne saa sitä tapetuksi, ne ainakin rääkkäävät sen puolikuoliaaksi ja ajavat monen peninkulman päähän.
Kevättalvella 1893 varikset olivat tavallisuuden mukaan tulleet Castle Frankiin. Pari päivää niiden tulon jälkeen olin kävelemässä metsässä ja tapasin lumessa jäniksen jäljet. Jänis oli juossut täyttä laukkaa ja hypellyt puiden välitse, ikään kuin sitä olisi ahdistettu. Mutta takaa-ajajan jälkiä en ihmeekseni nähnyt missään. Seurasin jälkiä ja näin ennen pitkää hangella verta sekä vähän matkan päässä siitä puoliksi syödyn ruskean kaniinin. Aluksi en käsittänyt, mikä oli saattanut sen surmata, mutta tarkasti haettuani löysin vihdoin suuret parivarpaiset jäljet ja sievän ruskean höyhenen. Asia oli nyt selvä — surmaaja oli ollut sarvipöllö. Palatessani puoli tuntia myöhemmin samaa tietä näin tosiaankin itse tuikeasilmäisen pöllön istumassa puussa aivan lähellä raatoa. Murhaaja oleskeli yhä rikospaikalla. Lähestyessäni se päästi omituisen "grrr — oo"-äännähdyksensä ja lähti lentämään matalalla liidellen syrjäistä, synkkää metsää kohden.