— Hyvä olisi yöpyä petäjänjuuren koloonkin, arveli emo. — Mutta minkki ei ole vielä mennyt kanatarhaan, ja ennen ei ole hyvä ryömiä koloon.
Itse asiassa majaili pelätty minkki juuri tällä hetkellä ontossa hikkoripuun rungossa Olifantin puuvajassa; tämäkin jänisten turvapaikka oli siis hiljakkoin viety. Jänikset menivät nyt rämeen eteläpäähän ja valitsivat yösijakseen lehdeskasan; ne ryömivät sen alle tunnustellen kuonollaan eri suuntiin löytääkseen useampia pakoteitä siltä varalta, että vaara uhkaisi. Tuuli yltyi yhä ja kävi kylmemmäksi, mitä pitemmälle tunnit kuluivat, ja puoliyön aikaan alkoi sataa kovaa, raemaista lunta, joka rapisi lakastuneille lehdille ja varisi kerppujen välitse jänisten päälle.
Tällaisen yön luulisi olevan kaikkea muuta kuin sovelias metsästykseen, mutta Springfieldin kettu oli kumminkin liikkeellä. Se tuli vastatuuleen Olifantin suolle ja osui tuulen alapuolelle sitä kasaa, jonka alla jänikset nukkuivat. Se vainusi ne heti ja hiipi hajun suuntaan vastatuuleen lehdeskasaa kohden. Tuulen viuhina ja lumiräntä helpottivat lähestymistä, ja vasta kun kettu oli aivan pensaan luona, Jänöemo heräsi siihen, että kuiva lehti risahti tulijan käpälän alla. Se kosketti Risakorvan viiksiin, ja molemmat olivat täysin valveilla juuri kun kettu oli hyppäämässä niiden päälle. Mutta jäniksellä on nukkuessakin jalat aina valmiina loikkaamaan. Jänöemo syöksyi myrskyyn, ja ketun hyppäys jäi tekemättä, mutta se lähti heti perässä. Risakorva katosi toiselle puolen.
Jänöemolla oli vain yksi tie valittavana, ja se kävi suoraan vastatuuleen. Henkensä edestä ponnistaen se pääsi vähän edelle juostessaan yli vetelän mudan, joka ei kannattanut kettua. Sitten se tuli rimmen rannalle. Ei ollut kääntymisen mahdollisuutta, täytyi mennä veteen.
Se kahlasi läpi ruohojen ja tuli syvään veteen; kettu perässä. Mutta tämä oli sittenkin liikaa Repolaiselle semmoisena yönä. Se kääntyi takaisin, ja Jänöemo ponnisteli yhä samaan suuntaan läpi kaislikon ja ui sitten avovettä toista rantaa kohti. Vastatuuli oli kova. Pienet aallot löivät jäätävän kylminä yli sen pään, ja vesi oli täynnä lumisohjoa, joka esti uintia. Toinen ranta häämötti mustana viivana kaukaa, kaukaa, ja kenties kettu jo oli siellä odottamassa.
Mutta Jänöemo laski korvansa lerpalleen, jottei vastatuuli tarttuisi niihin, ja taisteli sitten kaikin voimin kylmässä vedessä tuulta ja aaltoja vastaan. Pitkän ja vaivalloisen uinnin jälkeen se oli pääsemäisillään toisen rannan uloimpien kaislojen luo, mutta silloin lumisohjo tukki siltä tien kokonaan; tuuli viuhui rantapenkeressä synnyttäen ketun ääntä muistuttavan ulinan, ja tämä kauhistutti jänistä niin, että se menetti kaiken voimansa ja alkoi ajelehtia takaperin myötätuuleen, ennen kuin se pääsi vapaaksi kelluvasta sohjosta.
Se ponnisteli nyt takaisinpäin, mutta hyvin hitaasti. Ja kun se raukka lopulta pääsi vastarannan suurien kaislojen suojaan, sen jäsenet olivat kangistuneet ja voimat lopussa; se ei enää välittänyt, oliko kettu rannalla vai ei. Kaislikon läpi se vielä pääsee, mutta jo rannan ruohikossa uinti käy epävarmaksi ja hitaaksi. Heikot vedot eivät enää vie sitä rantaa kohti, ympärille muodostuva jää pysäyttää sen kokonaan. Kohta lakkaavat kylmenneet jäsenet liikkumasta. Pikku Jänöemon hieno kuononpää ei enää värähtele; sen kauniit ruskeat silmät ovat ummistuneet iäksi.
Mutta saaliinhimoinen kettu ei enää ollutkaan rannalla odottamassa. Risakorva oli päässyt ehein nahoin vihollisen ensi hyökkäyksestä ja toinnuttuaan säikähdyksestään se juoksi takaisin "vaihtamaan" emon kanssa ja siten auttamaan tätä. Se tapasi ketun kiertämässä rimpeä silloin kun Jänöemo oli kääntynyt takaisin, sai sen johdetuksi omille jäljilleen ja vei sen kauas niillä mailta. Lopulta se käytti piikkilanka-aidan temppua ja pääsi siten ketusta eroon. Sitten se palasi penkerelle hakemaan emoaan, tömisti ja juoksi, mutta turhaan. Se ei löytänyt emoaan milloinkaan eikä saanut tietää, minne tämä oli joutunut, sillä Jänöemo nukkui ystävänsä veden hyisessä sylissä. Eikä vesi kerro tietojaan.
Pieni Jänöemo-parka oli sankari, mutta kuitenkin vain yksi niistä lukemattomista miljoonista, jotka ovat eläneet ja tehneet parhaansa pienessä maailmassaan ajattelemattakaan sankaruuden saavuttamista — ja sitten kuolleet. Se oli urhoollinen soturi elämän taistelussa. Se oli hyvää ainesta, sitä joka ei milloinkaan kuole. Sen jäntevyys ja älykkyys jäivät perinnöksi Risakorvalle. Emo eli jälkeläisessä, ja tämän kautta periytyi lajiin hienompaa verta.
Risakorva elää yhä rämeikössä. Vanha Olifant kuoli sinä talvena, eivätkä hänen leväperäiset poikansa viitsineet muokata rämeikköä eivätkä korjata piikkilanka-aitoja. Yhdessä vuodessa seutu oli villiytynyt entistäkin enemmän; nuoria puunvesoja ja orjanruusupensaita kasvoi kaikkialla, ja kaatuneista piikkilanka-aidoista tuli jäniksille mainioita turvapaikkoja, joihin koirat ja ketut eivät uskaltaneet tunkeutua. Siellä elää Risakorva vielä tänäkin päivänä. Se on nyt suuri ja voimakas urosjänis eikä pelkää kilpailijoita. Sillä on itsellään iso perhe ja komea ruskea puoliso, jonka se on saanut ties mistä. Epäilemättä sen lapset ja jälkeläiset tulevat elämään ja lisääntymään rämeikössä vielä monta vuotta. Siellä saattaa nähdä niitä aurinkoisina kesäiltoina, jos on oppinut niiden merkkikielen ja tietää tarkalleen, millaiseen paikkaan ja millä tavalla tömistää.